Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuoden 1965 piti olla käänteentekevä hetki. Avaruusluotain Mariner 4 teki ensimmäisen onnistuneen Marsin ohilennon ja samalla lähetti Maahan ensimmäiset valokuvat Marsin pinnasta. Lopputulos ei kuitenkaan ollut sitä mitä kukaan etukäteen kuvitteli. Marsia oli jo pitkään pidetty Maapallon sisarplaneettana, jossa olitiin näkevinään meriä ja jopa vieraan sivilisaation rakentamia ”kanaaleja”. Vaikka hurjimmat näistä spekulaatioista ymmärrettiin tässä vaiheessa jo fiktioksi, planeetan tyly todellisuus löi silti tiedemiehet ällikällä. Voisiko tässä kylmässä ja vihamielisessä maailmassa selviytyä minkäänlainen elämä?
The Sirens of Mars alkaa tästä musertavasta pettymyksestä, mutta onneksi Marsin tarinassa riittää sittenkin vielä mysteerejä ja yllätyksiä tarjottavaksi. Niin kuolleelta kuin planeetta vaikuttaakin, sieltä on sittemmin löydetty esimerkiksi metaania. Maapallolla mikrobien tuottama metaani on merkki elämästä, mutta onko se sitä myös Marsissa? Vaikka kaasun alkuperä on toistaiseksi tuntematon, niin ylitulkintoja kannattaa varoa. Muistammehan kuuluisan Marsista kotoisin olevan ALH 84001 -meteoriitin, jossa piti olla varmoja merkkejä elämästä, mutta toisin sitten kävi. Mars on monta kertaa osoittautunut tylyksi paikaksi optimisteille.
Vaikka Mars olisikin kuollut paikka, se on jo itsessään mielenkiintoista. Sarah Stewart Johnson nostaa esille sen mielenkiintoisen seikan, että meidän näkökulmastamme Mars on kuin jähmettynyt menneisyyteen. Siinä missä Maapallon litosfäärilaatat kierrättävät kivimateriaalia ja eroosio kuluttaa pinnanmuotoja, on Mars pääsääntöisesti hyvin samanlainen kuin se oli kolme miljardia vuotta sitten. Kuten Opportunity sai sittemmin selvitettyä, oli muinaisessa Marsissa kuitenkin vettä. Jos siellä ei nykyään olisikaan elämää, niin ehkä siellä oli kuitenkin ollut sitä menneisyydessä. Kenties Marsin muinainen maaperä voisi jopa vastata kysymykseen miten prebioottinen kemia muuttui biokemiaksi, toisin sanoen eloton elämäksi?
Johnson on oivallinen henkilö pohtimaan näitä kysymyksiä, sillä hän on työskennellyt sekä Opportunityn että Curiosityn parissa, sekä myös Mars Perseverance Roverin kanssa, joka laskeutuu Marsiin helmikuussa 2021. Siltikin, kirjan fokus ei ole varsinaisesti tieteellisissä tai teknisissä yksityiskohdissa, vaikka niitäkin piisaa. The Sirens of Mars on – kuten nimestäkin voi ehkä päätellä – hyvin runollinen teos, joka pyrkii pikemminkin herättelemään kysymystä miksi meidän on tärkeää löytää elämää jostain muualta. Johnson kirjoittaa intohimoisesti omasta matkastaan tiedemieheksi (tai -naiseksi), sekä kertoo myös niistä monista ihmisistä, jotka ovat antaneet tärkeän panoksensa tämän vieraan maailman ymmärtämiseen. Kirjaa voisikin luonnehtia innostavaksi yhdistelmäksi historiankirjaa, muistelmaa ja tiedettä.
Aivan täydellinen se ei kuitenkaan ole. Kirja on ilahduttavan helppolukuinen mutta aika lyhyt, mikä on harmi sillä aiheesta olisi löytynyt paljonkin lisää kirjoitettavaa. Esimerkiksi Johnson ei erityisemmin puhu astrobiologiasta, eli elämän biokemiallisesta perustasta ja minkälaiset synnyn ja kehittymisen mahdollisuudet sillä on erilaisissa olosuhteissa. Myös Marsin muinaiset olosuhteet jäävät paljolti pimentoon, eli vaikkapa milloin Marsin magneettikenttä ja sen mukana sen ilmakehä tuhoutui. On ihan hyvä kysymys, miten kauan mahdollisella elämällä olisi ollut aikaa kehittyä Marsissa, ennen kuin olot alkoivat käydä liian haastavaksi. Kirjan näkökulma pysyttelee kuitenkin aika tiukasti avaruusluotaimien historian vanavedessä.
Tällaisena kevyenä muistelmateoksena kirja oli kuitenkin nautittavaa luettavaa. Johnson on oivallinen kirjoittaja ja ennen kaikkea hän todellakin osaa tavoittaa sen ihmeen tunnun, mikä avaruustutkimuksessa on parhaimmillaan läsnä. Ihmiskunta on aina halunnut tavoitella tuntematonta ja tuskin missään tämä tavoite toteutuu niin täydellisesti kun kirjaimellisesti tavoittelemme toisia maailmoja. Elegantti oodi ihmisen uteliaisuudelle, suosittelen!