Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Steve Brusatten edellinen kirja The Rise and Fall of the Dinosaurs oli erinomainen kirja ja The Rise and Reign of Mammals on sille hyvin luontevaa jatkoa. Tasoittihan dinosaurusten tuho tunnetusti tietä nisäkkäiden valtaannousulle, mutta kuten Brusatten kirja osoittaa, nisäkkäiden tarina on paljon tätä totunnaista näkökulmaa kiinnostavampi.
Usein kuvitellaan, että nisäkkäät ovat huomattavasti nuorempi eläinryhmä kuin dinosaurukset. Tämä ei pidä paikkansa, nisäkkäät kehittyivät suurin piirtein samaan aikaan kuin dinosaurukset ja ulotumme eläinryhmänä yli 200 miljoonan vuoden takaiseen menneisyyteen (tuoreimman löydön mukaan jopa 225 miljoonan vuoden taakse).
Usein myös ajatellaan, että nisäkkäät oli muinaisuudessa hyvin mitätön ja jotenkin alkeellinen eläinryhmä, joka syystäkin unohdetaan dinosaurusten varjoon. Ei suinkaan! Vaikka nisäkkäät olivatkin dinosaurusten aikaan säännöstään pienikokoisia, ne olivat siitä huolimatta hyvin menestyksekkäitä ja monimuotoisia eläimiä. Brusatte muistuttaakin, että nykyään elävät nisäkkäät ovat vain yksi oksa siitä uskomattomasta monimuotoisuudesta, joka kerran oli olemassa ja jota massasukupuutot ovat karsineet kerta toisensa jälkeen.
Kirja aloittaa kuitenkin nisäkkäiden esi-historiasta, joka ulottuu peräti 325 miljoonan vuoden taakse. Tuolloin tapahtui lajiutuminen, jonka toinen polku johtaisi diapsideihin, eli matelijoihin johon kuuluvat muun muassa krokotiilieläimet, käärmeet, lentoliskot, kilpikonnat ja dinosaurukset, linnut mukaanlukien. Toinen polku taas johtaisi synapsideihin, nisäkkäisiin ja niiden sukupuuttoon kuolleisiin sukulaisiin. Jos olisi tässä vaiheessa pitänyt veikata kumpi näistä ryhmistä tulisi olemaan se suuri ja mahtava, synapsidit olisivat varmasti vetäneet pidemmän korren.
Permikauden joukkotuhoa edeltäneessä maailmassa esinisäkkäiden asema oli nimittäin vahva. Gorgonopsien alalahkoon kuuluneet lajit olivat aikansa hallitsevia petoeläimiä samalla kun Dikynodontit, aikansa merkittävät kasvinsyöjät valloittivat maailmaa. Myöhäisellä permikaudella kuvioihin astui myös menestyksekäs synapsidiryhmä nimeltään dykodontit, jotka tulisivat olemaan nisäkkäiden suoria esi-isiä.
Maapallon suurimman joukkotuhon koittaessa pakka meni kuitenkin täysin uusiksi. Melkein kaikki eläinryhmät kärsivät suunnattomasti, mutta dykodontit onnistuivat kuin onnistuivatkin sinnittelemään tuhon läpi. Fossiiliaineisto paljastaa, että sukupuuttoaallon keskellä nämä eläimet pienenivät, mistä on paljon etua maailmassa, jossa kokonaiset ekosysteemit romahtavat. Kun miljoonien vuosien päästä olot jälleen paranivat, pienet dykodontit kohtasivat kuitenkin aivan toisenlaisen maailman. Ne eivät suinkaan olleet ainoita selviytyjiä ja uudessa maailmassa ne saivat taistella tilasta varhaisten dinosaurusten ja krokotiilieläinten kanssa, joista kummatkin kasvoivat nopeasti kokoa. Niinpä siinä missä dinosaurukset suurenivat, nisäkkäät pienenivät ja niin asianlaita pysyi aina viimeisimpään joukkosukupuuttoon asti, jonka jälkeen päin vastoin nisäkkäät kasvoivat kokoa ja dinosaurukset (eli linnut) taas pysyttelivät pienenä.
Tästä kuitenkin päästään suureen kysymykseen: mikä tarkalleen ottaen on nisäkäs? Mikä on se ominaisuus, joka erotti ensimmäisen nisäkkään sen esi-isistä? Vaikuttaahan monilla esinisäkkäillä olleen monia meille tuttuja piirteitä, kuten vaikkapa jonkinlainen turkki ja viikset. Olisi helppo kuvitella vastauksen olevan elävien poikasten synnytys, mutta itse asiassa trias-, jura- ja liitukaudella todennäköisesti kaikki nisäkkäät munivat vielä munia, eikä vastaus ole imetyskään. Oikea vastaus kuulostaa mitättömältä, mutta on kaukana siitä. Nisäkkään erottaa esinisäkkäästä triaskauden loppupuolella kehittynyt uudenlainen leukanivel, joka salli meille aivan itsestäänselvältä kuulostavan toiminnan, joka on eläinkunnassa itse asiassa hyvin harvinainen: pureskelun.
Pureskelu on sikäli olennainen taito, että se sallii ruoan prosessoinnin jo suussa ja siten pureskeleva eläin saa ruoasta tehokkaammin kaloreita talteen. Uusi leukainnovaatio osuu fossiiliaineistossa yhteen toisen muutoksen kanssa: näistä paremmista pureskelijoista oli tulossa suurempiaivoisia, todennäköisesti juurikin koska nämä eläimet saivat ruoastaan enemmän energiaa. Aivojen kehitystä edesauttoi todennäköisesti samoihin aikoihin tapahtunut toinenkin kriittinen innovaatio, nimittäin imettäminen. Aivot vaativat paljon energiaa ja maidon kaltainen ravinteikas ja välittömästi tarjolla oleva ravinto on poikasten ja nisäkkäiden älykkyyden kannalta olennainen edistysaskel.
Nisäkkäiden leukaluun evoluutio osoittautui muutenkin onnekkaaksi. Se johti siihen, että alaleuan rakenteisiin kuuluvista luista kaksi irtaantui ja pieneni muodostaen vasaran ja alasimen, mikä johti nisäkkäiden erinomaisen kuulon kehittymiseen; nisäkkäillä kun on kolme kuuloluuta, muilla selkärankaisilla enintään yksi. Tämä oli tarpeellinen ominaisuus dinosaurusten aikana, jolloin nisäkkäät olivat enimmäkseen yöeläimiä ja saalistivat pimeässä.
Nämä innovaatiot tekivät muinaisista nisäkkäistä menestyksekkäitä eläimiä ja Brusatte käy läpi lukuisia nisäkäsryhmiä, joita ei enää ole olemassa, mutta jotka aikoinaan olivat todellisia menestystarinoita. Otetaan esimerkiksi vaikkapa multituberkulaatit, jotka olivat erittäin monimuotoinen ja pitkäikäinen nisäkäslahko, ennen kuin jyrsijät syrjäyttivät ne lopullisesti noin 30 miljoonaa vuotta sitten.
Monet meille tutut nisäkäsryhmät alkoivat hiljalleen kehittyä 56 miljoonaa vuotta sitten, mutta nämä varhaiset esi-isät näyttivät vielä hyvin erilaisilta kuin niiden nykyiset jälkeläiset. Valaiden esi-isä Indohyus esimerkiksi muistutti lähinnä pikkuista peuraa, jos jotain vertailukohtaa haluaa hakea. Maailma oli muutenkin tuossa vaiheessa vielä kovin erilainen paikka. Maapallolla ei ollut napajäätiköitä ja lämpötilat olivat 5-8 astetta nykyisiä lämpimämpiä. Meille tutumpi maailma alkoi syntyä 34 miljoonaa vuotta kun siirryttiin Eoseenikaudesta Oligoseeniin.
Ilmasto alkoi pysyvästi ja nopeasti viiletä, mikä johti jälleen kerran lukuisiin sukupuuttoihin, mutta toisaalta se loi maailman, joka on meille ihmisille suotuisa. Oligoseenin aikana ruohokasvit alkoivat yleistyä ja sademetsät antoivat vähitellen tilaa savanneille ja preerioille. Tämä oli planeetallamme aivan uudenlainen ekosysteemi ja hyvä juttu meidän kannalta, sillä sivilisaatiomme nojaa ruoassaan tietysti mitä suuremmissa määrin ruohokasveihin kuten viljoihin, maissiin, riisiin ja niin edelleen.
Kirja tuo hyvin esiin, miten sopeutuvainen eläinryhmä nisäkkäät ovatkaan. Ne ovat selvinneet monenlaisesta ja kehittäneet mitä mielikuvituksellisempia tapoja selviytyä uusien haasteiden edessä. Vaikka Brusatte kuljettaa lukijan eteen lukemattomia lajeja ja anatomisia yksityiskohtia, kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa sorru tylsäksi faktojen latomiseksi. Kirjan ytimessä on pohjimmiltaan dramaattinen tarina kuinka yksi eläinryhmä on onnistunut selviämään lukuisista maailmanlopun kaltaisista katastrofeista, ja vaikka isojakin menetyksiä on matkan varrelle sattunut, niin silti me olemme yhä edelleen täällä.
Tämä on asia, jonka otamme ehkä liiankin suurena itsestään selvyytenä. Brusatte pohtii, miten pidämme helposti nisäkkäitä niin arkipäiväisinä eläiminä, että meidän on monesti vaikea arvostaa niiden – ja meidän – erikoislaatuisuutta. Tyrannosaurus Rex on tietysti vaikuttava eläin, mutta juuri nyt elää suurin eläin mitä elämän historiassa on koskaan elänyt: sinivalas. Tai ajatellaan vaikka lepakoita, jotka ovat nekin hämmästyttäviä eläimiä: niiden lentotapa on elämän historiassa uniikki, ja löytyypä niiltä myös harvinainen taito kaikuluodata. Valitettavasti juuri meidän aikamme on nisäkkäille poikkeuksellisen vaarallinen, ihmisten toiminta on tuominnut jo yli 350 nisäkäslajia sukupuuttoon ja tällä menolla määrä nousee 500:n vuosisadan lopulla. Se tarkoittaisi jo lähes 10% lohkaisua nisäkkäiden diversiteetistä.
Pitkä arvostelu, mutta on tämä pitkä kirjakin ja aivan uskomattoman hyvin kirjoitettu. Kenties kuvia olisi voinut olla enemmän, mutta näin pieni puute ei himmennä sitä seikkaa, että Brusatte on tiedekirjoittajana sieltä aivan parhaimmasta päästä. The Rise and Reign of Mammals menee heittämällä vuoden tietokirjojen joukkoon, ja jos aihe kiinnostaa niin tätä parempaa kirjaa tuskin vastaan tulee. Suosittelen!