Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ensimmäiset dinosaurukset ilmestyivät maapallolle noin 250 miljoonaa vuotta sitten. Ne olivat pitkään maapalloa dominoiva eläinryhmä kunnes 66 miljoonaa vuotta sitten koitti päivä, jota paleontologi Steve Brusatte kuvaa pahimmaksi koko planeettamme historiassa. Tuon päivän päätteeksi useat – kenties jopa useimmat – dinosauruksista olivat kuolleet ja geologinen aikakausi, jonka tunnemme liitukautena kohtasi loppunsa.
Brusatte kertoo innostavasti dinosaurusten nousun ja tuhon tarinan, ja pohtii muun muassa miksi eläinryhmä oli niinkin menestyksekäs niin kauan. Siitäkin huolimatta dinosaurusten voittokulku oli pitkään kaikea muuta kuin kirkossa kuulutettu. Vaikka dinosaurukset kehittyivät jo triaskaudella, ne olivat pitkään vaatimaton eläinryhmä, joka ei oikein pärjännyt jättimanner Pangaian monin paikoin kuumissa ja kuivissa oloissa. Triaskaudella (252-201 miljoonaa vuotta sitten) valtaa piti vielä monimuotoinen eläinryhmä nimeltään pseudosuchiat, joista ovat nykyään jäljellä vain krokotiilieläimet. Myös nisäkkäiden varhaiset esi-isät olivat vielä dominoivassa asemassa dinosauruksiin nähden.
Sitten tapahtui katastrofi, joka muutti historian kulun. Pangaia alkoi revetä liitoksistaan ja kenties näiden valtaisten laavapurkausten myötä maailma kohtasi tuhoisan sukupuuttoaallon, joka tasoitti dinosauruksille tietä. Paleontologian yksi ratkaisemattomista mysteereistä on ehdottomasti se, mikä ominaisuus teki dinosauruksista juuri tässä katastrofaalisessa tilanteessa niin menestyneitä, kun kaikki muut eläinryhmät päinvastoin kärsivät suuresti.
Epätavallisia ominaisuuksia dinosauruksilla sinänsä riitti. Eräs tärkeimmistä olivat äärimmäisen tehokkaat läpivirtauskeuhkot, joiden ansiosta dinosaurukset saivat keuhkoihinsa raitista ilmaa sekä sisään- että uloshengityksessä (niin sanotuilla linnunlantioisilla kasvinsyöjädinosauruksilla ei kuitenkaan ollut tätä ominaisuutta). Nykyaikaa hieman vähähappisemmissa oloissa jo tämä saattoi olla ratkaisevaa, mutta keuhkoista oli dinosauruksille sittemmin toisenlaistakin hyötyä. Keuhkojen ilmapussien ansiosta dinosaurusten luut olivat ontot kuten nykylinnuillakin, mikä tarkoitti sitä, että suurikokoisemmatkin dinosaurukset olivat kokoonsa nähden paljon kevyempiä kuin miltä näyttivät.
On ironista, että ne ominaisuudet, jotka sallivat dinosaurusten kasvamisen jättiläismäisiin mittasuhteisiin, auttoivat myöhemmin dinosauruksia myös valloittamaan taivaat. Brusatte huomauttaa, että ominaisuudet, joita pidämme ominaisina linnuille, ovatkin aina toivomusluuta ja höyheniä myöten itse asiassa tyypillisiä dinosaurusten ominaisuuksia. Brusatte korostaakin, että linnut eivät ole pelkästään dinosaurusten jälkeläisiä, vaan ne ovat dinosauruksia. Seikkaa voi havainnollistaa lepakoilla; siitä huolimatta, että lepakot ovat ainoita nisäkkäitä jotka lentävät, ne eivät silti lakkaa olemasta nisäkkäitä.
Ottaen huomioon, että tämä havainto on paleontologian suurimpia keksintöjä, sitä luonnollisesti käsitellään kirjassa varsin paljon. Lentokyvyn kehittyminen ei ollut suoraviivainen prosessi, vaan se nähtävästi kehittyi itsenäisesti useita eri kertoja ja eri lajeilla oli hyvin erilaisia tapoja hyödyntää lento- tai liitokykyä. Microraptorilla oli peräti neljä siipeä, sillä sen takajaloissa oli myös siivet. Toisaalta pikkuinen Yi qi oli dinosaurusten vastine lepakoille, sillä se ei lentänyt siipisulkien vaan nahkasiipien varassa. Brusatte pohtii, miten dinosauruksilla oli poikkeukselliset valmiudet kehittää lentokyky. Olivathan lintumaiset keuhkot, höyhenet, ja jopa siivet kehittyneet dinosauruksille jo kauan ennen kuin ensimmäinen dinosaurus alkoi varsinaisesti lentää.
Toinen seikka, joka saa kirjassa suurta huomiota on tyrannosaurien evoluutio. Nämä eläimet olivat liitukauden lopulla ravintoketjun huipulla, mutta matka sinne oli poikkeuksellisen pitkä. Tyrannosaurit elivät kymmeniä miljoonia vuosia muiden muassa carcharodontosaurusten varjossa, jotka olivat valtaisia lihansyöjiä nekin. Dinosaurusten kuningas eli Tyrannosaurus Rex saa luonnollisesti oman luvun, jossa käsitellään sen elintapoja ja sitä, miksi se oli niin ylivoimainen peto verrattuna aikaisempiin petodinosaureihin.
Kirjan loppu on omistettu asteroidin törmäykselle, joka pisti pisteen dinosaurusten tarinalle. Paljon on puhuttu siitä, että kenties dinosaurukset olivat jo eläinryhmänä joka tapauksessa hiipumassa ja asteroidi oli ikään kuin vain lopullinen armonisku, joka lopetti niiden tarinan. Tämä väite ei uusimpien tutkimustulosten valossa näytä pitävän paikkansa. Dinosaurukset kukoistivat loppuun saakka, kunnes ne yhtäkkiä hävisivät kaikkialta maailmasta maksimissaan vain muutaman tuhannen vuoden aikana.
The Rise and Fall of the Dinosaurs on niitä armoitettuja tietokirjoja, jotka eivät ole pelkästään sisällöltään mielenkiintoisia vaan myös erinomaisen vetävästi kirjoitettuja. Brusatte kertoo paljon myös omasta paleontologin urastaan ja kirjassa päästäänkin seuraamaan myös paleontologien työtä lähietäisyydeltä. Silti tekstissä ei missään vaiheessa jumituta teknisiin yksityiskohtiin, niin että lukeminen muuttuisi raskaaksi satunnaiselle lukijalle. Kirjan voikin laskea populaaritieteellisiin kirjoihin, ja vaikka aihe olisi tuttu ennestäänkin niin kirjan silti ahmii innolla. The Rise and Fall of the Dinosaurs on epäilemättä paras kirja, jonka olen koskaan lukenut dinosauruksista, joten jos aihe kiinnostaa niin tähän kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua.