Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Matt Sienkiewiczin The Other Air Force : U.S. Efforts to Reshape Middle Eastern Media Since 9/11 on vuonna 2016 kirjoitettu tietokirja USA:n hallituksen puolisalaisista Lähi-Idän median psy-ops-operaatioista.
Olen kirjoittanut Venäjän infosodasta, joten nyt kirjoitan Amerikan yrityksistä tehdä samaa. Ehkä ainoa ero Saara Jantusen kirjaan on, että Sienkiewiczin teos on akateeminen. Tässä kirjassa kerrotaan lyhyesti propagandan historiaa ja minkälaisia teorioita kirjailija hyödyntää USA:n Lähi-Idän mediastrategian analyysissä.
Mainittavimmat teoriat ovat Noam Chomskyn ja Edward S. Hermanin propagandamalli ja Edward Saidin orientalismi. Kirjailija perustaa aineistonsa kenttähaastatteluihin ja lukuisiin mediatutkimuksiin.
Tässä kirjassa käsitellään pääosin Afganistanin, Irakin ja Palestiinan mediaympäristöjä, joita USA:n ulkoministeriö rahoittaa. Kuten rautaesiripun takana eläviin yritettiin vaikuttaa Radio Free Europella, nykyään USA pyrkii vaikuttamaan arabeihin lukuisilla medioilla. Pääasiallinen tarkoitus on saada arabit ”ymmärtämään” amerikkalaista kulttuuria ja kannattamaan demokratiaa islamismin sijaan.
Sienkiewicz korostaa, miten monet kanavat ovat amerikkalaisen rahoituksen takia itsenäisiä paikallisista toimijoista. Amerikkalainen rahoitus on tehnyt joistain kanavista ikään kuin puolueettomia paikallisten suurmaanomistajien ja poliitikkojen oikuista.
Samalla joissakin maissa, kuten Afganistanissa, amerikkalaisrahoitteiset mediakanavat ovat ainoita paikkoja, joissa naiset voivat tehdä töitä ilman häirintää. Kirjailija rohkeasti käsittelee eri maiden yhteiskunnallisia ongelmia, joita kanavat yrittävät haastaa, kuten uskonnollista fundamentalismia, patriarkaattia ja korruptiota.
Hienoista ideaaleista huolimatta, kirjailija kuitenkin osoittaa, että USA:n ulkoministeriön rahoittajilla ja armeijan tiedustelupalveluiden osastoilla on vääriä oletuksia Lähi-Idän kansoista ja alueen ongelmista. Moni amerikkalainen luulee, että Lähi-Idän naiset vain odottavat, että amerikkalaiset joukot tulevat ”vapauttamaan” heidät. Myös amerikkalaiset olettavat, että oikea demokratia saavutetaan, kun kaupallinen media perustetaan maahan. Kirjailija osoittaa aika hyvin, ettei missään päin maailmaa demokratiaa ole rakennettu kaupallisella medialla, mutta ulkoministeriössä tämä on vahva uskonkappale.
Näiden oletusten lisäksi mediakanavilla on kaikenlaisia rajoitteita siitä, mitä eivät saa ja mitä on pakko esittää. Kieltoihin kuuluu, että paikallista hallitusta ei saa kritisoida, mutta islamisteja saa. Israelia taas ei saa mainita. Demokratiaa ja naisten oikeuksia on aina painotettava lähetyksissä.
Vaikka tarkoitukset ovat yleviä, jotkut kanavista ovat joutuneet vaikeuksiin, koska niiden tekijät eivät ole huomioineet paikallista kulttuuria ja lähialueen ongelmia. Monet kanavat esimerkiksi pyrkivät edistämään demokratiaa ”Arab Idol”-musiikkikilpailujen kautta. Logiikka menee niin, että jos nuoret oppivat äänestämään parhaimman laulajan jatkoon, he oppivat äänestämään oikeissa demokraattisissa vaaleissa.
Suurin ongelma on kuitenkin kanavien kaupallisuus. Vaikka Washington rahoittaa näitä kanavia, niiden on määrätty toimimaan kaupallisten kanavien tavoin ja hakemaan mainosrahoitusta. Tämä on tarkoittanut lisärajoitusten luomista kanaville, jotta mainostajia ei karkoteta.
Pahimmassa tapauksessa monet kanavat ovat luoneet televisio-ohjelmia jonkun paikallisen tuotteen ympärille. Toki tämä on ongelma, jota jopa länsimaisilla kanavilla on, mutta jos haluaa ”kouluttaa” arabeja omaksumaan demokratian ja ihmisoikeudet niin esimerkiksi visailuohjelma, joka on puhelinoperaattorin mainos, ei ole ihan se oikea tapa edistää demokratiaa tai riippumatonta mediaa.
Samalla tässä kirjassa analysoidaan metamedia-analyysilla, miten amerikkalainen media käsittelee Lähi-itää. Metamedia on median genre, jossa jokin mediakanava tuottaa toisista mediakanavista materiaalia, jota se myy kolmannelle mediakanavalle.
Lähi-Idässä on muutama tällainen amerikkalaisrahoitteinen metamediakanava, jotka tarkkailevat Lähi-Idän paikallisia toimijoita. Nämä metamediakanavat poimivat tarkkailukohteistaan videoklippejä, jotka he uskovat olevan kiinnostavia amerikkalaisille televisiokanaville.
Matt Sienkiewiczin osoittaa hyvin, miten nämä metamediakanavat olettavat amerikkalaisten haluavan nähdä vain barbaarisia arabeja, joten he valitsevat juuri ne klipit, joissa esiintyy sellaisia ihmisiä. Näin amerikkalaismedioille ja niiden katsojille syntyy vääristynyt kuva Lähi-Idästä sovinististen terroristien alueena. Yllättävä kyllä MEMRI TV:tä ei käsitellä tässä kirjassa, vaikka se on kuuluisin genressä. Syy lienee se, että MEMRI TV saa rahoituksensa vain Israelista eikä USA:sta. Mutta vastaavia käsitellään.