Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jazzlaulaja ja bepopin kruunaamaton kuningatar Sarah Vaughan tuli tunnetuksi Ella Fitzgeraldin ja Billie Holidayn ohella yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana jazzlaulajana. Vaughanin laaja ja vaihteleva ääniala yhdistettynä erinomaiseen vibraton käyttöön ja tarkkaan nuottikorvaan teki hänestä arvostetun niin muiden muusikoiden kuin yleisönkin joukossa.
Vaughanin uran alku ei ollut kuitenkaan aivan vaivaton, kuten ei ollut useimmilla muillakaan tuon ajan afroamerikkalaisilla muusikoilla. Varsinkin keikkamatkat Jim Crow -lakien hallitsemiin etelävaltioihin olivat kivuliaita kokemuksia. Rotuerottelu määritteli missä mustat saivat yöpyä, syödä, sosialisoida. Säännöt ja käytännöt vaihtelivat paikkakunnittain, mikä teki asiasta aivan erityisen haastavan ulkopaikkakuntalaisille mustille.
Vielä 1940-luvulla lynkkaukset eivät olleet tavattomia, mikäli jonkun mustan katsottiin rikkoneen rotuerottelulakeja, joten mistään pikkujutusta ei ollut kyse. Vaughan itsekin sai kokea syvän etelän realiteetit, kun Ku Klux Klan ilmestyi yhdelle keikalle ja alkoi ammuskella esiintyjiä. Kaikki pääsivät onneksi ehjin nahoin pakoon, vaikkakin keikkabussi luotien reijittämänä.
Pohjoisvaltioissa asiat olivat suhteellisesti paremmin, mutta niissäkin mustille oli tarkat sosiaaliset raamit, joista poikkeamista ei katsottu hyvällä. Luultavasti tästä johtuen Vaughanin uraa määritti monella tapaa halu olla määrittelemättä itseään mihinkään lokerikkoon; Vaughan itse ei katsonut olevansa jazz-laulaja, vaan pelkästään laulaja, ja hän lauloikin uransa aikana varsin monipuolista materiaalia.
Niin kuin elämäkerroissa yleensä, mielenkiintoisinta eivät ole ehkä niinkään ne lukuisat onnistumiset, vaan suodenkuopat ja henkilökohtaiset heikkoudet. Vaughanilla oli uransa aikana kaksi suurta ongelmaa. Ensimmäinen oli vallan puute sen suhteen, minkälaista materiaalia hän sai laulaa. Levy-yhtiöillä oli monesti omat ajatuksensa hittikappaleista, joita Vaughan ei usein jakanut, ja joita varsinkin vanhat jazzin ystävät paheksuivat.
Toinen ongelma oli henkilökohtaisempi. Vaughanille musiikki ja laulaminen oli koko elämä ja kenties tästä johtuen hän ei kyennyt ja halunnut erottaa ammattia ja yksityiselämää toisistaan. Vaughan valitsi kerta toisensa jälkeen managerikseen aviomiehiään ja rakastajiaan, siitä huolimatta, että näillä ei ollut erityisemmin kokemusta ammatista tai musiikkialasta ylipäätään. Vaughanin raha-asioita ei hoidettu pelkästään huonosti, vaan monet miehistä kaappasivat rahat suoraan omiin taskuihinsa. Huonojen miesvalintojen vaikutus Vaughanin uraan ei ollut aivan vähäinen.
Tästä päästäänkin siihen, miksi Vaughan oli niin ristiriitainen ihminen. Lavalla itsevarma ja rautainen ammattilainen oli henkilökohtaisessa elämässään introvertti ja alistuvakin ihminen, joka antoi huomattavan vallan seurustelukumppaneilleen. Tämä ristiriita julkisen ja yksityisen välillä hämmensi monia hänet läheisestikin tunteneita ihmisiä.
Elaine M. Hayes on onnistunut tuomaan elämäkerrassa hienosti esiin Vaughanin persoonan ristiriitaisuudet ja pitkän uran monet vaiheet. Aivan erityisesti minua kuitenkin viehätti näkökulma musiikkiteollisuudesta ja sen muutoksista mustan naisen silmin ja kuinka jazzmusiikin arvostus nousi yökerhomaailmasta lopulta aina Lincoln Centeriin asti.
Queen of Bebop on erinomainen elämäkerta Sarah Vaughanin ja jazzin ystäville. Ainoa asia mitä runsailla lähteillä varustetussa kirjassa jäi kaipaamaan on diskografia, mutta se on pienen pieni miinus se.