Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mikä oikein erottaa ihmisen muusta eläinkunnasta? Kysymykseen on vuosien mittaan annettu lukuisia vastauksia aina työkalujen käytöstä mielenteorian omaamiseen, mutta vastauksia on usein jouduttu muokkaamaan sitä mukaa, kun eläinkunnasta on sittenkin löytynyt jokin toinen laji, jolta kyseinen ominaisuus tai taito löytyy.
Voisi esimerkiksi kuvitella, että aseiden tai tulen käyttö olisi puhtaasti ihmisen heiniä, vaan eipä suinkaan. Simpanssien tiedetään metsästävän puoliapinoita keihäillä, joiden päät ne ovat teroittaneet hampaillaan ja Australiassa joidenkin petolintujen tiedetään tahallaan levittävän maastopaloja, koska se saa saaliseläimet ryntäämään aluskasvillisuudesta.
Adam Rutherford käy kirjassaan läpi lukuisia ominaisuuksia, joita aikanaan on pidetty vain ihmisille ominaisina ja pohtii, mitkä lopulta ovat ne ominaisuudet, jotka johtivat ihmisten valta-asemaan maapallolla. Kirjassa ei kuitenkaan keskitytä vain eläinten ja ihmisten kekseliäisyyteen vaan myös seksuaalinen käyttäytyminen saa paljon huomiota. Kirjassa pohditaan muun muassa homoseksuaalisuuden yleisyyttä luonnossa ja onko ihmisen nautinnonhakuinen seksuaalivietti niin erityislaatuinen kuin usein ajatellaan.
Erityisen mielenkiintoiseksi kirja käy loppupuolella, jossa Rutherford pohtii homo sapiensin pitkää historiaa ja miksi niin sanottu edistynyt kulttuurinen käytös alkoi vasta noin 40 000 vuotta sitten, vaikka anatomisesti moderneja ihmisiä on ollut olemassa jo 300 000 vuoden ajan. Pelkästään modernit aivot ja näppärät sormet eivät riittäneet sivilisaation nousuun, vaan jonkinlainen muutos tarvittiin, jotta kumuloituva kulttuurikehitys pääsi todella alkuun.
Vastaus tähän mysteeriin vaikuttaisi olevan varsin yksinkertainen, populaatio yksinkertaisesti vähitellen kasvoi siihen pisteeseen, että väestö kykeni myös ylläpitämään keksintöjä. Eräs mielenkiintoinen piirre paleoliittisella kaudella ovat nimittäin puuskittaiset keksinnöt ja innovaatiot, jotka kuitenkin häviävät käytöstä ajan myötä eivätkä leviä eteenpäin. Pieni väestö ei kykene ylläpitämään kulttuuria ja keksintöjä samalla tavalla kuin suurempi ja tässä voi olla ratkaisu siihen, miksi neandertalinihmiset eivät menestyneet homo sapiensin lailla (neandertalinihmisten väestö oli aina lukumäärältään pieni).
Tapahtuiko homo sapiensin demografiassa ajan myötä jonkinlainen muutos – pelkän väestön kasvamisen lisäksi – joka salli tehokkaamman tiedon siirron, on vielä avoin kysymys. Ihmisen ydinosaamista ei ole joka tapauksessa vain tehokas oppiminen, vaan ennen kaikkea opettaminen; homo sapiensin sosiaalinen elämä pyörii tiedon jakamisen ympärillä.
The Book of Humans on ehkä helposti lähetyttävin tietokirja, jonka olen vähään aikaan lukenut. Kirja on suhteellisen lyhyt ja Rutherfordilla on taito kirjoittaa asioista hyvin ymmärrettävästi ja viihteellisesti. Mukaansatempaavuus onkin kirjan suurin vahvuus, mutta samalla kirjaa vaivaa pienoinen hajanaisuus ja syvällisemmän analyysin puute.
Kirjan rakenteesta välittyy hieman sellainen tunne, että Rutherford ei ole jäsennellyt kirjan sisältöä hirveästi etukäteen, vaan kirjoittanut asioita sitä mukaa, kun niitä on tullut mieleen. Vaikka se sinänsä mielenkiintoista olikin, niin miksi seksuaalisuuden käsittelyyn annettiin kirjassa niinkin paljon tilaa, jäi itselleni hieman epäselväksi. Miellyttävän rupattelevassa kirjassa riittää joka tapauksessa mielenkiintoisia yksityiskohtia jaettavaksi, mutta miksikään raskaan luokan akateemiseksi tietokirjaksi sitä ei kannata erehtyä luulemaan. The Book of Humans on sen sijaan erinomainen valinta kaikille niille, jotka etsivät aiheesta kevyttä yleisesitystä.
Mikko on arvioinut kirjan suomenkielisen laitoksen Luomakunnan kruunu.