Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ornitologiassa eletään mielenkiintoisia aikoja. Lintujen käyttäytyminen ja älykkyys – ylipäätään se mitä pidetään ”normaalina” – on osoittautunut huomattavasti monimuotoisemmaksi kuin on aikaisemmin ymmärretty. Ongelmana on pitkään ollut se, että lintujen käyttäytymisen tutkimus on keskittynyt pohjoiselle pallonpuoliskolle, eli käytännössä Eurooppaan sekä Yhdysvaltoihin. Lauhkean vyöhykkeen linnuille on ominaista muuttolintujen suuri määrä ja toisekseen se, että vain urokset laulavat. Kummatkin näistä piirteistä ovat kuitenkin laajemmassa mittakaavassa poikkeuksia – seikka joka on kunnolla alkanut hahmottumaan vasta kun trooppisiin lintuihin on alettu kiinnittämään enemmän huomiota.
Mikä sitten on tyypillistä lintujen käyttäytymistä? The Bird Way kyseenalaistaa koko kysymyksen mielekkyyden, sillä niin monimuotoista lintujen käyttäytyminen voi olla – valitettavasti me nisäkkäät taidamme tässä vertailussa todellakin jäädä kakkoseksi. Kirja myös kyseenalaistaa, onko lintujen käyttäytyminen sittenkään niin geeneihin koodattua ja vaistojen ajamaa kuin on perinteisesti ajateltu. Uudet tutkimukset viittaavat monin paikoin kulttuuriseen oppimiseen, jopa sellaisissa asioissa kuin pesän rakentaminen, jonka on yleensä ajateltu olevan linnuissa täysin valmiina oleva taito. Myös lintujen laulu vaikuttaisi olevan informaatiosisällöltään paljon monimutkaisempaa kuin on luultu, nähtäväksi jää voidaanko joidenkin lajien tapauksessa jopa puhua oikeasta kielestä.
Näistä samoista teemoista toki puhuttiin jo Jennifer Ackermanin edellisessä kirjassa Viisaat linnut. Eräs Goodreadsin arvostelija arvelikin, että The Bird Way on kokoelma tarinoita, jotka yksinkertaisesti eivät mahtuneet edelliseen kirjaan. Sama ajatus tuli kieltämättä itsellenikin mieleen, sillä kirjat muistuttavat niin kovasti toisiaan. Toisaalta, vaikka The Bird Way ei kenties ole samanlainen pelinavaaja kuin Viisaat linnut, niin onhan sen sisältö siinä mielessä tuoretta, että se esittelee koko joukon mielenkiintoisia lintulajeja, joita Viisaissa linnuissa ei käsitelty.
Mainitaan vaikka kirjan ihastuttavin tuttavuus, uudenseelanninpapukaijoihin kuuluva kea, joka tunnetaan maailman leikkisämpänä lintuna. Kuten korpeistakin tiedämme, leikkisyys itsessään ei ole linnuissa harvinaista, mutta keat ovat silti aivan omaa luokkaansa. Lintujen loputon uteliaisuus ja pelottomuus uusia asioita kohtaan on jo itsessään hauskaa luettavaa, mutta mielenkiintoinen kysymys on miksi evoluutio on suosinut tällaista rohkeaa ja jopa varomatonta käytöstä. Linnuilla nimittäin riittää luonnossa vihollisia, joten niiden varomattoman rohkea käytös tuntuu erikoiselta. Vastaus arvoitukseen näyttää piilevän kea-lintujen sosiaalisessa hierarkiassa, tai oikeastaan sen puutteessa. Normaalisti hyvin älykkäät sosiaaliset lajit muodostavat sosiaalisia hierarkioita, joissa asemasta taistellaan tosissaan, tarpeen vaatiessa vaikka väkivalloin. Keat sen sijaan elävät kuin jonkinlaisessa utopiassa, jossa konfliktit ratkaistaan leikkimällä. Kenties lähin vertailukohta tälle löytyy nisäkkäissä bonoboista, joissa konfliktit tosin ratkaistaan seksillä?
Synkemmille vesille päästään kirjan loppupuolella, jossa tutkitaan pesäloisintaa, jota harjoittavat erityisesti käet. Usein oletetaan, että pesäloisijat yksinkertaisesti yrittävät päästä helpolla, sillä mikäpä sen kätevämpää kuin, että poikaset hoitaa jokin aivan toinen laji? Mikään ei voisi kuitenkaan olla kauempana totuudesta. Pesäloisinta vaatii emolta huomattavaa laskelmointia, tarkkaavaisuutta ja isäntälintujen pitkäaikaista tarkkailua. Välillä lintujen käyttäytyminen saa suorastaan painajaismaisia sävyjä. Esimerkkinä olkoon hohtoturpiaali, joka tuhoaa isäntälinnun koko pesän kuin mikäkin mafioso, jos isäntä on onnistunut poistamaan pesästä sinne ujutetun vieraan munan. Lopputuloksena on kilpavarustelu, jossa sekä pesäloisijat että isäntälinnut kehittyvät aina vain tehokkaammiksi; sekä huijaamaan että kommunikoimaan. Käy ilmi, että pesäloisijat ovat niin vihattuja muiden lintujen keskuudessa, että jopa eri lajit voivat tehdä yhteistyötä ja organisoitua, jos näköpiiriin ilmaantuu kyseisiä lintuja.
Kirja pistää miettimään, miten ihmeessä joskus aikoinaan pidin lintuja tylsinä eläiminä? Päinvastoin, voiko mikään muu eläinryhmä tuottaa samanlaista lajien kakofoniaa, joiden käyttäytyminen voi erota toisistaan näinkin radikaalisti? Nykytiedon valossa ”linnunaivoinen” taitaa todellakin olla pikemminkin kohteliasuus. Ackermanille pitää myös antaa kehut siitä miten erinomaisesti kirja on jälleen kerran kirjoitettu. Ackerman on todellakin niitä tiedekirjoittajia, jotka onnistuvat tekemään aiheestaan jännittävää. Kyllä, jälleen kerran olen aivan myyty. Linnut ovat maapallomme yksi suurista menestystarinoista, ja tämän kirjan myötä selviää miksi. Suosittelen varsinkin niille ihmisille, jotka eivät jaksa linnuista niin perustaa. Tämän kirjan myötä mieli muuttuu varmasti.