Helena Sinervo: Täyttä ainetta

Helena Sinervo on pitkän linjan runoilija ja kirjailija. Tutustuin Sinervoon tuplana Tanssiva karhu -maratonin aikana, Sinervo kun on toinen kahdesta runoilijasta, jotka ovat voittaneet Karhun kahdesti. Senkin jälkeen jäi halu lukea lisää Sinervon runoja ja luin viime vuonna oivallisen Merirequiemin. Tämä Täyttä ainetta lienee odotellut vuoroaan hyllyssäni keväästä asti, kunnes vihdoin koitti hyvä hetki.

Kirjan kanteen on kuvattu tummansininen neliö. Sama neliömäinen teema toistuu sisäsivuilla: runot on aseteltu sivujen keskelle tiukoiksi nelikulmioiksi. Sama asettelu toistuu sivulta toiselle, vain nelikulmion koko vaihtelee sen mukaan, minkä verran tekstiä on.

Tämän kokoelman äärellä onkin kiinnostavaa pohtia, minkä verran tekstin asettelu vaikuttaa runojen lukemiseen ja tulkintaan. Ainakaan runoilija ei nyt syötä tekstin rytmiä valmiiksi, vaan lukijan on itse löydettävä säkeet ja rytmi näistä runoista.

Kuvastoltaan Täyttä ainetta on monipuolinen. Inspiraatiota on selvästi haettu jostain etelämmästä, monissa runoissa on sensuuntaisia kuvia. Myös muutakin, ja kaikkea sitoo yhteen Sinervon runoilijankieli, joka nousee lentoon helposti ja kepeästi. Kuten vaikka tässä kuvauksessa kotiinpaluusta:

Matka on lastattu pakottavilla jaloilla ja kipeällä niskalla, sojottavilla käsinojilla, moottorin jylinällä ja tärinällä. Mutta havaitsijan mielessä on muutakin kuin esineiden vastarinta: muistin solmuiset polut iloitsevat jo jälleennäkemisestä. Lähtö, paluu: mikä lenkki ajassa, mikä syntymän ja kuoleman väliin juntattu paalu! Ja jos sopraano laulaisi tästä, aamuvalona kimmeltäisi yön vaskien takaa, tuhannet kilometrit taittuisivat jo hänen kasvojensa lähelle, hänen katseensa mirhamiin.

Tällä tavoin taitava runoilija kirjoittaa tavanomaisesta asiasta tavalla, joka ei ole lainkaan tavanomainen. Sinervo on, kiistatta, ihastuttavan taitava. Kirjan loppuun on piilotettu vielä kimmeltävä helmi, kun runojen nimistä muodostuu sisällysluetteloon kokoelman viimeinen runo.