Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Siinä hän seisoo, ukko, arkistokaapin edessä, ajattelee. Koska niin hänen on tapana tehdä, aina tähän aikaan.
Tappio, ensikosketukseni Nobel-palkittuun Imre Kertésziin, on kaksipiippuinen tapaus. Toisaalta sen hermojaraastava hitaus, joka varsinkin teoksen alkupuolella saa lukukokemuksen tuntumaan lähinnä hidastetun, tai oikeammin paikalleen takertuneen filmin katselulta, vaatii lukijalta äärimmäistä kestokykyä. Toisaalta sen omalla tavallaan rikas kieli mieleenpainuvine vertauskuvineen tekee siitä mieleistä luettavaa kaltaiselleni sanoja ja kieltä hengittävälle yksilölle. Ajoittain mieleen nousee jopa yksi omasta mielestäni ihastuttavimmista tarinoitsijoista, Orhan Pamuk – ja se on minulta paljon sanottu. Mutta ei, näistä tähtihetkistä huolimatta en ole valmis ainakaan tämän teoksen perusteella nostamaan Kertészia Pamukin tasolle; siitä puuttuu kuitenkin paljon sitä jotakin.
Mitä Tappio sitten lukijalle tarjoaa? Palasen erään nuoren miehen, sittemmin ikääntyneen ”ukon”, tehdastyöläisen ja vanginvartijan, lehtimiehen ja kääntäjän, mutta ennen kaikkea keskitysleiriltä palanneen ja sen jälkeen kommunistibyrokratian mielin määrin heittelemän teilatun kirjailijan elämää. Aikana jolloin ei ollut hyvä olla juutalainen, hän oli. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Siitä tuli Tappio. Ja tästä kirja, jossa kirjoitetaan kirja. Siis romaani romaanin sisällä.
Tappio sisältää paljon tekstiä, joka ei jää mieleen. Kun sanat pyyhkiytyvät verkkokalvoilta, niiden sisältö katoaa. Lisäksi on niitä herkkupaloja, sanankäänteitä ja oivallisia vertauskuvia, niitä tämän teoksen kohokohtia. Sitten on vielä se ydin, hitaiden hetkien ja hurmaavien herkkupalojen sisältä kuoriutuva sydän, teoksen perussanoma. Se koskettava kohta, yhteys kirjailijaan, hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa. Sillä sanottiin sitten mitä vaan, heijastumia Kertészin omaan elämään ei tämän romaanin sivuilta voi olla löytämättä: juutalainen, lehtimies, kääntäjä ja kirjailija, viestinä Auschwitz-tyyppisten ”ratkaisujen” mielettömyys, unohtamisen mahdottomuus. Se, että joku voi todella väittää keskitysleirikokemusta tuulesta temmatuksi kuvitelmaksi, omavaltaiseksi ajatteluksi. Tuo jos mikä on mieletöntä!
Sanoessaan että Auschwitzin jälkeen voi kirjoittaa vain Auschwitzista Kertész osuu takuulla asian ytimeen. Jo tällä perusteella uskaltaisin pitää häntä Nobelinsa arvoisena ja suositella tutustumaan kirjailijaan syvällisemminkin. Mikäli näin päättää tehdä, kannattaa varmasti sukeltaa hänen pääteoksenaan pidetyn romaanisarjansa – Kohtalottomuus, Tappio, Kaddish syntymättömälle lapselle, Lopetus – maailmaan. Näiden jälkeen uskoisin että Kertészin tavoite kumota väite ”Auschwitzille ei ole selitystä” on tullut täytetyksi – jos tosiasioilta ei ehdoin tahdoin halua sulkea silmiään.
