Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Elias Vitikka on rikollispomo, ei mikään ihan hirmuinen, vaan sellainen mielenkiintoinen heppu, jonka elämää olen seurannut jo niin, että tämä Tappajan vaisto on neljäs Elias Vitikka -dekkari. Silti itsenäinen tarina, eikä siis haittaa, vaikka ei olisi ennen kuullutkaan Elias Vitikasta, hän kyllä esittelee itsensä joka kirjassa.
Tällä kertaa Elias on aika lailla paineessa ja napsii rauhoittavia. Kaiken aikaa pelkää, mitä sille oikein sattuu. Kaikki mihin ryhtyy, menee vaan niin pieleen. Askal Sorjonen, joka hänet aikoinaan sulautti alamaailman saloihin on siis kuollut, mutta häneltä jäi poika, Niila Sorjonen, joka haluaisi tietää isänsä kuolemasta vähän yksityiskohtia. Elias ei halua tavata Niilaa, mutta väistämättä tilanne tulee kohdalle, koska Niila ei anna periksi.
Eliaksen ystävä ja oikea käsi on Mylläri, jonka Elias on aikoinaan ”pelastanut” päihdekoukusta ja niin ollen he ovat hyvä työpari. Lisäksi on Mira Jokimaa, joka hälytetään apuun, kun tarvitaan naisnäkökulmaa ja tietokonenäppäryyttä.
Venäläisten kanssa olisi tarkoitus tehdä venekauppaa, mutta tulee mutkia matkaan. Kaupat on peruttava ja juuri kun niin on tehty, astuu kuvioihin Eliaksen vanha ystävä, rikostutkija Klaus Jenso, joka on varsinainen nilkkien nilkki! Jos Elias Vitikka onkin se rikollinen ja Klaus Jenso poliisi, niin tyyppeinä he ovat juuri niin, että Elias on symppis ja Jenso on ihan kaikkea muuta. Lisäksi mukaan ui rap-artistista lähtien muutamia muitakin heppuja.
Kirjaa lukee innoissaan, suuren jännityksen vallassa, kun ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Eniten jännittää se, miten Eliaksen käy, jaksaako hän ja miksi hän on niin ahdistunut. Mihin Elias sortuu, jos sortuu ja kuinka hän selviää kaikista kiemuroista. Perhe on turvassa Tallinnassa, joskin sekään turva ei vaikuta kovin vakaalta.
Tappajan vaisto on niin antoisa lukupaketti, että sitä ei hennoisi käsistään päästää. Niin monta jännitettävää asiaa, niin monta mielenkiintoista tyyppiä ja Matti Laineen teksti, niin herkullista luettavaa.
Kun on viimeinenkin sivu luettu, jää aikamoinen fiilis. Sitä jää miettimään, mitä tapahtuu sitten, mitkä ovat Eliaksen seuraavat käänteet, meneekö niin kuin sitä vähän yrittää arvella.
