Annie Ernaux: Tapaus

Annie Ernaux voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2022, eikä suotta. Tämä käsillä oleva pienoisromaani Tapaus kertoo väkevästi, että hän on mestarillinen kirjailija. Teos on käsittääkseni suoraa autofiktiota, kokemusta kirjailijan omasta elämästä, mutta myös kaunokirjallisuutta mitä suurimmassa määrin. 

Kirjan minäkertoja – ehkä minulla on sitten lupa kutsua häntä nimellä Annie – tulee vuonna 1963 raskaaksi enemmän tai vähemmän tilapäisestä suhteesta valtiotieteen opiskelija P:n kanssa. Eletään siis aikaa ennen ehkäisypillereitä ja ennen laillisia abortteja. On olemassa vain huonoja vaihtoehtoja: lapsen pitäminen naimattomana äitinä merkitsisi häpeää ja työuran tuhoamista, mutta laittomat abortit olivat hengenvaarallisia. Sopivilla suhteilla ja runsaalla rahalla voisi löytää lääkärin tekemään toimenpiteen, mutta Annie ei löydä sellaista. Eikä hän missään vaiheessa ole kuitenkaan harkinnut raskauden jatkamista ja kirjoittaa tästä myös rakastajalleen P:lle, joka lienee huokaissut helpotuksesta. ”Seksi oli ajanut minut ansaan”, kertoja kirjoittaa. Hänellä on mielikuvia erinäisistä puoskareista, enkelintekijöistä, saippuaveden ruiskuttamisista sekä sukkapuikoista, mitä keinoa hän jopa itse kokeilee pystymättä kuitenkaan siihen. 

Mutta Annie löytää lopulta enkelintekijänsä, madame P.-R.:n, joka lupautuu tekemään toimenpiteen neljälläsadalla frangilla. Sen Annie joutuu lainaamaan ystävältään, onhan hän itsekin vähävaraisista oloista peräisin oleva opiskelija. ”Ei tunteilua eikä moralisointia”, hän kertoo madamen asenteesta, tämä on käytännönläheinen ja konkreettinen puheissaan ja toimissaan. Itse abortti onnistuu, tosin sen jälkiseuraukset ovat Annielle kivuliaat ja veriset ja hän joutuu turvautumaan julkisen sairaalan tylyyn ja epäystävälliseen hoitoon.

Voisi kuvitella, että tällainen tapahtumasarja herättäisi kertojassaan monenlaisia tunteita. Mutta ei, Annie on itsekin karu ja konkreettinen. Hän suhtautuu sisällään kasvavaan sikiöön kuin kasvaimeen, kuin epäinhimilliseen otukseen, josta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä. ”Ajoin itseni uuvuksiin tappaakseni sen”, hän kirjoittaa, ja kertoo miettineensä, ”kauanko sikiöltä menee kuolla ja putkahtaa ulos”. Pitäisikö tätä moralisoida, syyttää, paheksua ja pöyristyä? Tämä riippuu tietenkin kunkin omasta näkökulmasta ja maailmankatsomuksesta. Mutta kun ajattelee Tapaus-romaania yhteiskunnalliselta kannalta, on se syvästi ymmärrettävä. 1960-luvun katolinen Ranska oli vanhoillinen ja ahdas asenteissaan. Naisen mahdollisuudet vaikuttaa asemaansa olivat olemattoman pieniä; jo se, että kirjailija oli päässyt opiskelemaan työväenluokkaisesta taustastaan huolimatta, tuntuu hänestä suurelta asialta. Sen tuhoaminen olisi luultavasti tuhonnut hänet itsensäkin.

Mutta entä sitten ne tunteet, ovatko ne siis täysin olemattomia? Eivät suinkaan. Niitä on kätketty tekstin rivien väleihin – ei surua tai myötätuntoa sikiötä kohtaan niinkään, mutta pelkoa ja ahdistusta tuntemattoman edessä sitäkin enemmän. Ja kun madame P.-R. aloittaa toimensa, nämä tunteet ja pelko ja kipu saavat huippunsa:

Tuntuu siltä, että jalkovälissäni touhuava nainen, joka työntää sisääni tähystimen, synnyttää minut. Sillä hetkellä tapoin sisimmässäni oman äitini.

Tarinan kirjoittaja ei kaunistele eikä hempeile. Tosin hän on jättänyt itselleen oikeuden kertoa silloin tällöin tekstissä olevien sulkeiden sisällä myöhempiä huomioitaan. Näistä on vielä lopuksi tuotava tähän yksi sitaatti:

(Tällainen selostus saattaa herättää ärtymystä, inhoakin, sitä saatetaan pitää mauttomana. Mutta kun on kokenut jotakin, mitä tahansa, siitä on lupa kirjoittaa. Mikään totuus ei ole toista vähäisempi. Ja jollen kerro kokemuksestani perin juurin, hämärrän osaltani naisten todellisuutta ja asetun maailmaa hallitsevan miehisen ylivallan puolelle.)

Ehkä tämä feminismi, tämä yhteiskunnallisuus, on kirjan ydin. Se ei ollut helppoa eikä hauskaa luettavaa, mutta kirjan sulkiessaan oli pakko ajatella, että olen lukenut jotain suurta ja tärkeää.