Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sillä oli aina leipää yllin kyllin. Se sai parhaita viinoja. Mansikoita. Suklaata. Karkkia. Olisin kantanut sitä selässäni jos olisin voinut. Joka väittää, että sillä ei muka ollut hyvä elämä minun kanssani, valehtelee.
Witold Szabłowskin reportaasi aloittaa kertomalla maailmasta, josta en aikaisemmin ollut kuullut pihahdustakaan. Kirjan nimi ei ole suinkaan vain kuvainnollinen; sen ensimmäinen puolisko kertoo Bulgarian viimeisistä tanssivista karhuista, jotka ovat osa pitkää historiallista jatkumoa ja itäeurooppalaista romaniperinnettä. Kaikki se kuitenkin loppuu, kun Bulgariasta tulee vuonna 2007 EU:n jäsen ja tanssivien karhujen pitämisestä tulee viimein laitonta. Yhtäkkiä sekä karhujen että niiden entisten omistajien pitää sopeutua aivan uudenlaiseen maailmaan. Kysymys kuitenkin kuuluu, voiko karhua enää opettaa olemaan karhu sen jälkeen, kun se on koko ikänsä opetellut pärjäämään ihmisten maailmassa, ihmisten ehdoilla?
Karhut ovat oivallinen vertauskuva entisille kommunistimaille ylipäätään, ja kirjan jälkimmäinen puolisko keskittyykin siihen, miten ihmiset puolestaan ovat sopeutuneet vanhan järjestelmän antaessa tilaa uudelle. Szabłowski vierailee muiden muassa Albaniassa tutustumassa paikallisten bunkkerien uusiokäyttöön. Voisiko tuhansia hyödyttömäksi jääneitä bunkkereita hyödyntää vaikkapa hotelleina tai baareina? Niin ikään pienessä puolalaisessa kylässä rakennetaan uutta elantoa turismin, tässä tapauksessa persoonallisen ”hobittikylän”, varaan.
Joskus sopeutumisvaikeudet ovat hieman haasteellisempaa lajia. Virossa ja erityisesti Kohtla-Järvellä Szabłowski tutustuu vironvenäläisiin, joiden asema Viron itsenäistyttyä on monin paikoin haastava. Entinen yhteiskunnallinen asema ja kenties työpaikkakin on mennyttä. Viroa pitäisi opetella, mutta monelle vanhemmalle ihmiselle se on vaikeaa ja sopeutumisvaikeudet näkyvät paikkakunnalla itsemurhien lisääntymisenä ja siinä, että jopa 20 000 ihmisellä ei ole yhtään minkään maan kansalaisuutta. Miten sopeudut ja mihin sopeudut, kun et enää kuulu mihinkään?
Palataan vielä hetkeksi karhuihin. Eräässä surullisessa kohdassa kerrotaan, miten vapaana elävät karhut välttelevät reservaattiin vietyjä entisiä tanssivia karhuja. Reservaatin johtaja Dimitar Ivanov pohtii, että ehkä ne ymmärtävät jollain tavalla reservaattikarhujen olevan viallisia, että ne eivät kykene selviytymään luonnossa ja lisääntyminen niiden kanssa olisi ajan hukkaa. Reservaatin karhut onkin sterilisoitu, sillä niillä ei ole mitään annettavaa tai opetettavaa seuraavalle karhusukupolvelle. Mieleni vetää yhtäläisyysmerkit myöhemmin kirjassa esiintyviin georgialaisessa Stalin-museossa työskenteleviin oppaisiin, jotka eivät millään ymmärrä miksi Stalinia nykyään niin kovasti moititaan. Vanhat oppaat elävät museon reunustoilla, tietotaito vanhentuneina ja oikeastaan tarpeettomina, kuten henkilöasianjohtaja myöntää. Tässä omalaatuisessa mikrokosmoksessa museo ei siten kerro vain Stalinista, se myös symbolisesti museoi yhden sukupolven sisällensä, jolla ei ole enää mitään annettavaa uudelle sukupolvelle.
Tulkintani on toki täysin omani sillä Szabłowski ei kerro lukijalle, mitä asioista tulisi ajatella. Itse asiassa Tanssivat karhut muistuttaa ehkä eniten jonkinlaista seurantadokumenttia, sillä Szabłowski häivyttää itsensä kirjassaan melkein tyystin taka-alalle ja vain antaa kohtaamiensa ihmisten puhua suunsa puhtaaksi. Erilaisia mielipiteitä ja suhtautumisia riittää laidasta laitaan, niitä lähinnä yhdistää kokemus limbosta, kahden maailman välisestä olotilasta, joka vielä odottaa ratkaisuaan.
Tanssivat karhut yllätti minut lähestymistavallaan. Reportaasin persoonallinen kerronta toimii kuitenkin loistavasti ja vie nopeasti mukanaan. Toisinaan hauska ja monesti traaginen kirja on paitsi epätavallinen matkakertomus kommunismin raunioille niin myös ajatuksia herättävä kertomus ihmisen vinoutuneesta luontosuhteesta. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja, suosittelen!