Etelä-Pohjanmaan henki on Antti Tuurin teksteissä aina läsnä. Ja kuten Pohjanmaalta on historian saatossa lähdetty leveämmän leivän toivossa maailmalle, niin lähdetään yhä tänäänkin Tuurin kirjoissa. Uusin kirja Tangopojat kertoo 1960-luvun siirtolaisuudesta, jolloin Ruotsin teollinen kehitys tarjosi houkuttelevia mahdollisuuksia Suomen autioituvan maaseudun ihmisille.
Romaanin kertojaminä on nuori pohjalaispoika Sauli. Töitä on heikonlaisesti, viikolla kuoma-auton ajoa Huhtalalle ja viikonloppuisin haitarinsoittoa Hurma-orkesterissa. Äidin mielestä kotitilalla tarvittaisiin jossain vaiheessa isäntää, mutta nykyisellään on tarjolla enemmänkin rengin paikkaa isäpuolen alaisuudessa. Pientä hommaa siellä sun täällä, sillä ei tulevaisuutta juuri rakenneta.
Elina, Saulin morsian, jättää laulusolistin hommat Hurmassa ja huhut kertovat hänen lähteneen Ruotsiin. Reissuillaan Sauli on kuullut Ruotsin värväreistä, jotka lupaavat töitä naapurimaassa vaikka heti. Lähteminen on helppoa, kun matkaliput lyödään valmiina kouraan ja perillä opastetaan suoraan kämpille ja töihin. Suomipoikaporukassa edes kielitaidon puute ei ole este, teollisuustyöläisen elämään pääsee kiinni ilman ruotsinkielen taitoakin. Sauli lähtee siis Elinan perässä Ruotsiin ja haluaa löytää tyttönsä heti, kun töiltään ehtii häntä kyselemään.
Ja toki Ruotsinmaallakin tango soi! Suomalaisilla on aivan omat menopaikkansa, jonne kokoonnutaan elpymään raskaan tehdastyön vastapainoksi. Sauli on taitava hanurinsoittaja ja pääsee viihdyttämään tanssikansaa Tangopojat-orkesterissa.
Antti Tuurin kirjoissa nautin vähäeleisestä tekstistä, jota ei ole juurikaan adjektiiveillä kuorrutettu. Edes rakkaudesta ei leperrellä, vaikka se ajaakin nuoren miehen jättämään kotikontunsa. Fiktiivisestäkin tarinasta tulee ikään kuin tosi silloin, kun se nojaa vahvaan dokumenttipohjaan. Juuri noinhan se Ruotsin teollisuusnousun rakentaminen varmaankin nuorilta siirtolaispojilta aikanaan sujui. Tämäkin kirja maistunee Antti Tuurin teksteihin tykästyneille.