Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Alaotsikko ei ole täydellinen, sillä tabujen kaato alkaa Hannu Salamasta ja oikeastaan päättyykin Salamaan: Juhannustanssit ja marsalkka ovat Hannusta lähtöisin; tosin ei tuo epäonnistunut elokuva Musta marsalkka (2012), vaan marsalkan homoudesta vihjaava Katarina Lillqvistin animaatio Uralin perhonen (2008), joka oli sivupalasena Salaman sekä Lillqvistin aiemmassa radiokuunnelmasarjassa Tositarinoita.
Kirjailija Matti Mäkelä väitteli syksyllä tohtoriksi tabuja rikkovasta taiteesta Suomessa ja otti käsittelyyn Juhannustanssit, 1964; Esa Sariolan pienen kulttuuripiirin tietoon jääneen pahuuden puolella olevan romaanin Kuolemaani saakka, 1986; Jumalan teatterin yleisön ulosteilla sotkeneen esityksen, 1987; Teemu Mäen Sex and Death -filmin, 1988, jossa SE kuuden sekunnin kissantappokohtaus sekä Ulla Karttusen näyttelyn telttaosan Neitsythuorakirkko, 2008.
Kaikki nuo teokset koettelivat aikanaan vastaanottokyvyn rajoja: pannako taiteen piikkiin vai pilkan? On siinä ollut tutkimusaihetta ja selvyyteen pääsemistä riittämiin! Nyt Mäkelä yrittää vääntää tohtorin tutkinnon väitöskirjansa rahvaankieliseksi – on siinä tekemistä, siinäkin! Tai siinä sitä vasta onkin!
Yrittäkäämme ymmärtää, edes vähän sinne päin näin:
- Mäkelä on tutkinut rajoja rikkovia tabuja kahdella lukutavalla: perinteisellä rekonstruktiivilla sekä uudella arvokriittisellä.
- Ennakko-olettama: Rekonstruktiivinen edustaa modernisaatiota, siis vapaamielisyyttä, edistyksellisyyttä yms. Arvokriittinen tarkoittaa konservatiivisuutta, tietämättömyyttä (so. sietämättömyyttä?), oikeistolaisuutta.
Salaman kohdalla tuon kaltainen tyypittely piti kutinsa, mutta jo Sariolan kohdalla ’modernisaattorit’ liikuskelivat myös arvokriittisinä taiteen ulkopuolisina arvottajina. Muiden tabutapahtumien vastaanotto oli hyvinkin horjuvaa, esimerkiksi Kissantappo-jutussa vapaamielisistä tuli Salaman ’jumalallisia’.
Välillä loukkaantuvat tekijät, välillä vastaanottajat. Verisestikin.
Mäkelän johtopäätös kuuluu: Pääasia että loukkaantuneille taiteen vastaanottajille annetaan ääni, heidän argumentaatiotaan kuunnellaan, edes yritetään jäljittää tunnekuohun perusteita.
Kaiken kaikkiaan ja monen mutkan kautta päädytään universaaliin tulokseen, Charlie Hebdon -Muhammad-sarjakuvapilkan aiheuttaman konfliktikierteen kautta, kysymään: ovatko länsimaalaisen kulttuurin, modernisaation, arvot – demokratia, tasa-arvo oikeudet, ilmaisuvapaus, koulutus ja niin edelleen – todella niin perusarvoja, että niitä pitää väkisin viedä ja rahdata maailman jokaiseen kolkkaan ’jumalansanana’?
Mäkelän ratkaisu:
”Perustettakoon uusi herruudeton pöytä — jossa modernisaation arvojen edustajat ovat yhtenä keskustelijana, eivät määrääjinä. — Maailma pelastuu vain herrattomaan pöytään yhdessä istumalla.”
Mäkelän kirjan luettuaan lukija on saattanut hyvinkin menettää niin sanotun varman mielipiteensä siitä, mikä on taidetta. Vaikka toisinpäinhän tässä piti käydä!