Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ensin pitää vetää Lassea turpaan. Lasse kourii tyttöjä, eikä se ole hauskaa. Ruotsinsuomalainen Miira oppii jo ala-asteella pitämään puolensa, sillä varttuminen göteborgilaisessa betonilähiössä ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Narkkarit, juopot, väkivalta ja ilkivalta ovat arkipäivää. Kantaruotsalaiset kontaktit ovat vähissä. Koulussakin on suomalaisluokka, naapuruston kaverit ovat kuka mistäkin maasta. Miira kuitenkin päättää, että hänellä on tulevaisuus. Hän ei aio siivota rappukäytäviä loppuikäänsä.
Eija Hetekivi Olssonin esikoisromaanissa Tämä ei ole lasten maa 1980-luku näyttää rumat kasvonsa. Omista lapsuudenmaisemistaan ammentava Hetekivi Olsson on valinnut viisaasti romaaninsa päähenkilöksi naiseksi kasvavan nuoren. Näkökulma on koko ajan Miiran, miltä Miirasta tuntuu, mikä on hänen mielestään välttämätöntä ja loogista. Miiran murrosikäinen kipuilu purkautuu monenlaisina älyttömyyksinä, mutta Miiran aito ongelma on se, että hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi, toisen luokan kansalaiseksi. Hänelle ei edes opeteta kunnollista ruotsia koulussa! Miksi aikuiset eivät ymmärrä?
Tämä ei ole lasten maa on hieman sekava ja poukkoileva kertomus, mutta niinhän kaikkien murrosikä on. Kaverit tulevat ja menevät, jotkut asiat jäävät hävettämään, jotkut eivät. Eija Hetekivi Olssonin romaani on ollut Ruotsissa palkittu arvostelumenestys, ja uskoisin sen saavuttavan huomiota myös täällä Suomessa. Vaikka sen kuvaamat ongelmat ovatkin ruotsalaisia ja 30 vuoden takaa, on sen sanoma ajankohtainen tänäänkin. Mitä meidän pitäisi ajatella maahanmuuttajien ghettoutumisesta lähiöihin? Mikä on ratkaisu erilaisten kulttuurien törmäykseen? Valmiita vastauksia ei ole.
