Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yhdysvalloissa ei ole lainkaan tavatonta, että mustille lapsille joudutaan jossain vaiheessa pitämään puhe. Puhe jossa kerrotaan miksi heille – toisin kuin valkoiselle lapselle – ei voi ostaa leluasetta, joka missään määrin muistuttaisi oikeaa asetta. Darrin Bellille tällainen lapsuuden lopettava puhe pidettiin, kun hän oli 6-vuotias, ja omalle pojalleen hän on joutunut pitämään saman puheen tämän ollessa saman ikäinen. Poliisille leluaseella leikkivä musta lapsi ei ole viaton: hän on potentiaalinen uhka ja siten joku, joka saatetaan ampua.
Vaikka näin valkoiselle suomalaisellekin on tullut selväksi, että Yhdysvalloissa rasismi on vakava ongelma, sen vaikutuksia voi silti olla vaikea ymmärtää. Minkälaista elämä mustalle miehelle käytännössä oikein on? Tähän kysymykseen Darrin Bell on loistava ihminen vastaamaan. Bell on Pulitzer-palkinnolla palkittu pilakuvantekijä ja sarjakuvapiirtäjä, ja koulutettu ja sanavalmis mies osaa antaa aiheeseen taatusti kiinnostavan näkökulman.
Bellin lapsuudesta aikuisuuteen ulottuva muistelma sisältää monia absurdeja tapahtumia, mutta ehkä päällimmäisenä jää mieleen kaksi automatkaa. Ensimmäinen näistä tapahtuu 1970-luvulla Bellin vanhemmille. Valkoisen naisen ja mustan miehen arkipäiväinen roadtrip saa uhkaavan sävyn, kun poliisit huomaavat bensa-asemalla sekarotuisen pariskunnan ja lähtevät joukolla seuraamaan näitä.
Bellin oma roadtrip tyttöystävänsä kanssa vuosikymmeniä myöhemmin heijastelee ikävästi hänen vanhempiensa kokemusta. Poliisille ei meinaa riittää minkäänlaiset vakuuttelut, että Bell aivan oikeasti opiskelee lähistöllä sijaitsevassa Berkleyssä, ja että hänellä on oikeus liikkua hyvämaineisella alueella hyvällä autolla. Jos suvaitsevuus eteneekin Yhdysvalloissa, niin kovin hitaasti; musta mies on syyllinen johonkin kunnes toisin todistetaan.
Vaikka yksittäiset tapahtumat voivat jättää pahan maun suuhun, kyse on kuitenkin jostain suuremmasta. Siitä tunteesta, ettei pohjimmiltaan ole edes ihminen, että joutuu loputtomasti todistamaan muille omaa arvoaan ja harmittomuuttaan. Collegessa Bell pysyttelee hiljaa, kun luokkatoverit vakuuttavat, että kolonialismi teki Afrikalle vain ja ainoastaan hyvää. On helpompi olla hiljaa ja yrittää kuulua joukkoon, kuin nostaa mekkalaa ja osoittaa olevansa ulkopuolinen. Bell pitää pitkään kiinni uskostaan, että ennakkoluuloissa on kyse tietämättömyydestä eikä pahantahtoisuudesta, mutta niinköhän sittenkään?
Silti asiat eivät ole aina yksinkertaisia, minkä Darrin huomaa tehdessään erään pilakuvan 9/11-hyökkäyksen jälkeen. Hänen kuvituksensa aiheuttaa kohun, mutta pahempaa on erään äidin kirje hänen poikansa kokemasta kiusaamisesta ja rasismista, johon kuvitus ei ainakaan auttanut. Kuinka helppoa onkaan aivan tahtomattaan tulla osaksi jotain, joka vahingoittaa muita ihmisiä.
Kuvituksen kannalta The Talk on mielenkiintoinen tapaus, sillä se ei näytä lainkaan Darrin Bellin lehtikuvituksilta. Hänen tavanomainen tyylinsä noudattelee yleisiä pilapiirrosgenren konventioita; tyyli on koomisen liioiteltua, mutta kuitenkin teknisesti tarkkaa jälkeä. The Talk sen sijaan on lopputulokseltaan äärimmäisen luonnosmainen. Näyttää jopa siltä, että Darrin on uskaltautunut piirtämään sivut suoralta käsin ja jättänyt puhtaaksipiirtämisen kokonaan pois.
Ehkä aavistuksen harmittaa, että Bellin visuaalisesta taidokkuudesta ei saa tässä sarjakuvassa hyvää kuvaa, mutta se ei silti poista sitä, että The Talk on äärimmäisen taitavasti kerrottu sarjakuva. Bell saa lukijan imaistua mukaan omaan kokemusmaailmaansa, ja sarjakuvan luettua on tunne, että oikeasti ymmärtää tästä aiheesta vähän enemmän. The Talk on yksi tämän vuoden sarjakuvajulkaisujen kohokohdista.
