Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa.
Taju kankaalla on outo romaani. On ihmisiä, jotka asuvat miten kuten kyhätyissä väliaikaiselta tuntuvissa asumuksissa. Ympäristö on täysin saastunutta joutomaata: kaatopaikka, radanvarsia, lentokenttä, kuohuva joki, jonka kalat tarttuvat vaikka pelkkään koukkuun päästäkseen joesta pois. Ja jos aurinko vähän näyttäytyy, se on ihme, jota haetaan katsomaan vain huomaamaan, että se meni jo. Joël Egloffin luoma miljöö ei todellakaan ole kaunis.
Ja entäs ne ihmiset? Nimetön kertoja asuu isoäitinsä kanssa, käy töissä teurastamossa, joutuu jatkuvasti pikkupomon haukkumaksi, salakuljettaa sisälmyksiä joutuen isoäidin haukkumaksi. Mikään ei ole hyvin, hän haluaa pois, mutta minnepä hän menisi. Ystävänsä kanssa he eivät saa kerrotuksi tapaturmaisesti kuolleen työtoverin puolisolle tämän menetyksestä. Muuntajassa asunut koditon muutti romuauton takapenkille, mutta kaipaa entistä kotiaan.
Taju kankaalla tuo mieleeni vähän aikaa sitten vinkkaamani Yasmina Khadran Osattomien Olympoksen. Siinä missä Khadran joutomaakuvaus on toiveikas, on Egloff täysin armoton. Tragikomediaksi tätä kai voisi osuvimmin kuvata, sillä toki Egloffin tunkio ja sumu ovat jo sen verran liioiteltuja, että ei tässä täysin tosissaan voida olla. Ehkä ympäristön liiallinen armottomuus vei tätä jo sivuun omasta mukavuusalueestani, mutta vinkin arvoinen kirja Taju kankaalla on. Kokeilemaan!
