Satu Lidmanin kirja on tieteellinen tutkimus tarkkoine lähdeviitteineen, mutta ennen kaikkea se on alaotsikkonsa mukaisesti kertomus: kertomus kammottavasta parisuhteesta vanhoillislestadiolaisessa viitekehyksessä, hyvän muotoon pukeutuneesta pahuudesta, sudesta lampaiden vaatteissa.
Päivi ei ollut syntynyt lestadiolaisperheeseen, mutta väkivalta lähinnä vanhempien keskeisenä välienselvittelyn muotona oli hänelle tuttua jo lapsuudenkodista. Nuorena hän sitten löysi turvalliselta tuntuvan hengellisen
kodin lestadiolaisten suviseuroista, joissa hän vähän ajan päästä tapasikin Eeron. Jo kosinnasta alkaen henkinen väkivalta alkoi hyökyä Päivin yli, mutta hän ei osannut väistyä, hän etsi syliä kaikkialta, ja suostui Eeron kosintaan. Perhe alkoi luonnollisesti kasvaa pian, ja lapsia syntyi yhteensä kahdeksan. Syliä vain ei löydy – sen korvaavat nyrkit. Lidman kirjoittaa osuvasti:
”Päivin tapauksessa velvollisuudentunto ja halu täyttää ihanteelliselle vaimolle asetetut odotukset, luottamus Jumalan viisauteen järjestää asiat parhain päin sekä oman itsen aliarvostaminen olivat yhdistelmä, joka vaikutti hänen mahdollisuuksiinsa tunnistaa varhaisia hälytysmerkkejä. Kutsumaton vieras asettui taloksi.”
Päivin ja Eeron suhde on huojuvaa taloa pahimmillaan. Päivi antaa anteeksi kerran toisensa jälkeen ja uskoo syyn väkivaltaan olevan itsessään. Vääränlainen asuvalinta, vääränlainen ohjelma radiossa, väärien ystävien tapaaminen voivat kaikki olla miehen vihanpurkauksien laukaisijoita, eikä kukaan ota uhria tosissaan. Päinvastoin häneltä vanhoillislestadiolaisessa ympäristössä odotetaankin anteeksiantoa; onhan yksi liikkeen tunnusomaisista piirteistä juuri syntien anteeksisaarnaaminen, johon kuka tahansa oikea kristitty on velvoitettu, eikä tällä tavoin anteeksi annettuja pahoja tekoja enää saa kaivella. Tätähän on todettu tapahtuneen myös lapsiin kohdistuneen seksuaalisen hyväksikäytön yhteydessä.
Uskonnollinen vallankäyttö ja pahuuden uhrin vaientaminen toimivat myös hoitokokouksissa, joiden kohteeksi Päivikin joutui. Niissähän liikkeen johtajahahmot, yleensä aina vanhemmanpuoleiset miehet, ruotivat hoidettavan syntejä: vääriä uskomisen tapoja, eriseuraisuutta ja tietenkin lukemattomia sukupuolielämän rikkomuksia, joita sitten jauhetaan perverssin yksityiskohtaisesti; niin tapahtui myös Päiville, joka oli käytännössä raiskattu hääyöstä alkaen kerta toisensa jälkeen. Syy raiskauksiin oli tässäkin tapauksessa uhrin.
Tällaisessa perheessä kärsivät luonnollisesti myös lapset, ja heidän alkaessaan oirehtia – oli kouluvaikeuksia, aggressiivisuutta, levottomuutta ja jopa itsemurha-ajatuksiksi pukeutuvaa masennusta – Päivi alkoi lopulta tehdä pesäeroa mieheensä. Aluksi he vain asuivat erillään, mutta myöhemmin pari erosi kokonaan. Sekä Päivi että lapset kävivät psykoterapiassa. Terapeuteista muodostui Päiville tavattoman tärkeitä henkisen ja joskus jopa konkreettisenkin sylin tarjoajia.
Taivas ja syli on hurjaa luettavaa, ja vaikka lukijan tekeekin usein mieli hyökätä Eeroa vastaan ja siinä sivussa karjua Päivillekin, että lähde nyt hyvä nainen tästä suhteesta, saa hän myös vankat perustelut sekä vanhoillislestadiolaisen että muunkin kiinteän uskonnollisuuden tavasta puristaa ihminen sisäänsä. Eikä Päivikään muutu ateistiksi, vaikka hän kirjan kuluessa löytää lopultakin itsensä ja oman äänensä – hän löytää toisenlaisen uskon, lempeämmän ja sallivamman.