Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Bo Carpelan (1926–2011) oli maineikas ja moneen kertaan palkittu suomenruotsalainen kirjailija. Omalle lukulistalleni Carpelan päätyi Tanssiva karhu -palkinnon myötä: kokoelma I det sedda voitti palkinnon vuonna 1996. Kokoelmaa ei ole suomennettu sellaisenaan, mutta tästä valikoimasta se löytyy ainakin osittain.
Vaan on tässä muutakin, runoutta 17 vuoden ajalta. Kokoelman avaa Marginalia till grekisk och romersk diktning vuodelta 1984, eli reunamerkintöjä kreikkalaiseen ja roomalaiseen runouteen. Tuomas Anhavan suomentama kokoelma on täynnä hyvin tiivistä, aforistista ilmaisua. Jos tuntisi alkuteoksia, osaisi ehkä yhdistää Carpelanin ajatuksia niihin, mutta toimii tämä näinkin.
”Käyn sisään mykkään pimeään”,
kirjoitti runoilija.
No such luck, miettivät kollegat.
Toisena seuraa Vuodet, kuin lehdet, År som löv vuodelta 1989, niin ikään Tuomas Anhavan suomennoksena. Tyyli muuttuu aforismeista laajempaan suuntaan, proosarunomaisiksi pitkiksi säkeiksi, jotka käsittelevät paljon ajankulua ja vanhenemista. Tunnelma on hyvin haikea ja surumielinenkin. ”Sinä, ja käsityksesi luja kuin laituri / iltaa päin, kun kumpikin olemme vaiti.”
Taivaan maalari, Måla himlen (1988) on Kaarina Helakisan suomentama lastenrunokokoelma. Alaotsikko sanoo ”Runoja pienille ja suurille”, eikä tämä olekaan ihan sitä, mitä lastenrunoudesta voi mieleen tulla. Carpelan ei taida erityisemmin tehdä rajaa lasten- ja aikuistenrunouden välillä. Leikillisyyttä näissä runoissa sentään on, luontoaiheita ja sensellaista, mikä lapsiakin ehkä enemmän koskettaa.
Se Tanssiva karhu -palkittu Nähdyssä, I det sedda (1995, taas Tuomas Anhavan suomentamana) on itse asiassa minun kannaltani tämän valikoiman vähiten kiinnostava kokoelma. Carpelanin tyyli on eleganttia ja hienostunutta, mutta joku kosketus jää uupumaan. Hetkensä kuitenkin tälläkin:
Suru unilla vihmottu
metsä poissa kaukana
peltojen aava pimeä
käyttämättömät arvoitukset
ja tienvieressä
kataja, sen taivaansininen väri
Proosarunoa tarjoilee vuonna 1999 ilmestynyt Namnet på tavlan Klee målade, Kleen taulun nimi, Jaakko Anhavan suomennoksena. Runojen nimet tulevat Paul Kleen maalauksista, ja tekstit ovat kommentaaria tauluille. ”Rakentaja täytti elämän tilan ankaralla geometrialla, jonka mielikuvitus antaa seuralaiselleen totuudelle”, kirjoittaa Carpelan runossa ”Unikaupunki”, ja siltähän tämä Kleen ”Dream City” näyttääkin.
Viimeisenä on vielä Pentti Saaritsan suomentama Silmänräpäyksen tuhat vuodenaikaa, Ögonblickets tusen årstider (2001), nimensä mukaisesti runoja, sirpaleita ja marginaliaa, joukko pientä aforistista ajatusta. Tällaisessa Carpelan on kyllä taitava.
Pullopostissa
asumattomalta saarelta
nuhruinen lappu
jossa kysytään synonyymejä
sanalle ”yksin”
