Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”’Kasvain on pahanlaatuinen ja sijaitsee vasemmassa aivolohkossa’, lääkäri, nuorehko nainen, sanoi. Katseessa häilähti myötätunto.
’Paljonko minulla on aikaa?’
’Vuosi, enintään. Mutta kasvain voidaan yrittää hoitaa pois.’
Elämäni vilisi sekavina kuvina. ’Entä jos en halua sitä pois?’”
Mikael on valokuvaaja, jonka aivoista löydetään pahanlaatuinen kasvain. Hän ei haluakaan ryhtyä hoitoihin, vaan lähtee matkalle – matkalle menneisyyteensä, syyllisyyteensä, uskoonsa ja epäuskoonsa. Jossain Italiassa, Dolomiittien kyljessä, on salaperäinen Terranova, uusi maa, josta Mikael on lukenut kirjan. Hän lähtee etsimään sitä, matkustaa junalla laukussaan Leica-kamera ja toinen metallinen esine, ase, jolla hän on ajatellut päättää elämänsä, kun sen aika tulee. Jonnekin taakse on jäänyt liitto Elinan kanssa, yhteisyys, jota hän silloin tällöin muistelee.
Terranova löytyy pitkällisten etsintöjen tuloksena. Mikael löytää matkustajakodin, jossa voi elää kameroineen ja aseineen, näpsii kuvia, kokeilee pyssyn viileää metallia ohimoaan vasten. Hän tuntee riipaisevaa syyllisyyttä: jossain kaukana menneisyydessä ovat melkein unenomaiset tapahtumat, pieni tyttö ja pieni poika, joiden kuolemaan Mikael tuntee olevansa syyllinen.
Hän ei ole varsinaisesti uskovainen, itse asiassa hän uskoo puhtaaseen evoluutioon, Jumalaan jonka ihminen on luonut. Mutta silti hän pohtii uskonnollisia kysymyksiä, kyselee mielessään, löytyisikö jostain vastausta syyllisyyteen tai elämän tarkoituksen etsintään; hän miettii hirtettyä askeettimunkkia ja Jeesusta ja heidän stigmojaan, ”köysi Girolamo Savonarolan kaulalla. Naulat Jeesus Nasaretilaisen ranteissa ja nilkoissa.”
Terranovassa muistellaan muiden pyhien lisäksi myös Domenicoa, kylässä ollutta muukalaista, eräänlaista Kristus-hahmoa, parantajaa, joka hiljaa julistaa tulevaa maailmaa, muutoksen aikaa. Mutta suoraan hänestäkään ei Mikael löydä vastausta, hän pohtii islamia, kristinuskoa, syyskuun yhdettätoista, uskontojen mahdollista hyökkäystä toisiaan vastaan. Radikalisoituuko kristinuskokin? Onko tulevaisuudella elämää niille, jotka sitä saavat vielä elää? – Kirja loppuu kauniisiin, avoimiin lauseisiin; joku, kenties Elina, saa Mikaelin muistiinpanot ja päättää kirjoittaa niistä.
Pakkasen romaani on pakahduttavan kaunis, sen lauseet lyhyitä ja kuulaita, kieli selkeää, mutta silti monimerkityksellistä ja koskettavaa. Harvoin kohtaa tällaisen pienen helmen, joka jättää ajattelemaan suuria kysymyksiä.
