Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Isä yritti suojella meitä, mutta ei se lopulta riittänyt. Se keskittyi liikaa seiniin ja unohti taivaan. Nyt isä vain kuuntelee, kun hormissa kaikuu tip tip tip.
Suurten surujen keskellä lohdutamme toisiamme, että aika parantaa. Haavat arpeutuvat ja suurin kipu haalenee paremmin kestettäviksi muistoiksi. Ja mitä huonommin muistaa, sitä lähempänä on paranemista. Kirjan pieni Saara-tyttö ei halua muistaa huonosti äitiä, siksi on tärkeää ajatella paljon äitiajatuksia. Saara haluaa muistaa, millainen äiti oli kulkiessaan kotona karvatöppösissä isän isossa villapaidassa ja kuinka hienona äiti oli silkkisessä mekossa ja korkokengissä. Muistoihin liittyy hajuja, tuoksuja, hymyjä ja aherrusta omenapuutarhassa. Sellainen äiti oli elossa. Ennen taivaalta tippuvaa jäälohkaretta ja reikää kuistissa.
Ennen onnettomuutta Sahanpurutalossa asuu onnellinen perhe. Talossa riittää remontoitavaa, äidillä ja isällä on monta projektia kesken. Suunnitellaan tapetointeja ja panelointeja, äiti aikoo rakentaa vanhoista autonrenkaista pyramidin puutarhan reunaan. Kun isä näkee äidin tuupertuneena kuistille, turvallinen ja valoisa arki on pyyhkäisty hetkessä pois. Isä ja tytär muuttavat Annu-tädin kartanoon eivätkä palaa talolle pitkään aikaan. Annu-täti hoitaa heitä ja kokkaa tulista keittoa, hakee Sahanpurutalolta vaatteita. Kartanossa on tilaa, Annu-täti on hankkinut sen voitettuaan lotossa jättipotin. Ja hän voittaa vielä toistekin jättipotin; elämän sattumukset tarjoavat draamaa moneen lähtöön. Selitystä tapahtuneelle ei aina ole, mutta luonnostaan ihminen kyselee ja etsii.
Kirjassa kuuluu ennen kaikkea Saaran ääni. Hänen silmänsä rekisteröivät isän särkymistä ja hän yrittää mielessään piirtää ääriviivoja tapahtuneelle. Aivan kuten äiti oli piirtänyt Saaran Sahanpurutalon seinään. Saara jää paljon yksin ja omien ajatustensa ja muistojensa nojaan ja saa seuraa mielikuvituksensa saduista ja Hercule Poirotista. Se ei kuitenkaan ole vain Saaran, vaan myös isän ja Annu-tädinkin selviytymistarina. Kertomukseen tulee uusia ihmisiä kuten Krista, mutta hän jää sivummalle – alun katastrofi, on aina keskiössä, vaikka elämä joten kuten paikattuna jatkuukin.
Selja Ahavan teksti on lumoavan herkkää ja jotenkin sadunomaista. Saara sanoittaa aikuisten sanomisia ja tekemisiä hyvin konkreettisesti, niin kuin ne lapsen korvin kuullaan. Toisaalta kirjassa ovat koko ajan läsnä mielikuvitusolennot ja jopa kummituksetkin. Kartano, jossa on viisitoista makuuhuonetta ja jonka seinässä on salaovi, on jo itsessään kuin suoraan sadusta. Jos jokin ajatus tästä jää itämään, niin se on kahvit jättipottikakun kera. Kuinka paljon onkaan syytä juhlia tavallista arkea kakkukahveilla, juuri niitä remonttiriita- ja makaronilaatikkopäiviä. Elämän jättipottia!
