Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Englantilainen taidehistorioitsija, kuraattori, radioääni ja kirjailija Katy Hessel on kirjoittanut painavan kirjan. Painavan painoltaan – lähes kaksi kiloa. Painavan erityisesti sisältönsä ja merkityksensä takia. Miksi? Se esittelee taiteilijoita – erityisesti naistaitelijoita – jotka on tavallisesti jätetty pois historiankirjoista ja kursseilta. Se laajentaa länsimaalaisen miesnarratiivin dominoimaa taidehistorian kaanonia. Se paikkaa E .H. Gombrichin kirjoittamaa Maailman taiteen historia -teoksen puutteita. Tämän taidehistorian raamatuksi kutsutun kirjan ensimmäisessä painoksessa (1950) ei ollut yhtään naista ja kuudennessatoista painoksessakin vain yksi. Gombrichin kirjan nimeen juontaa Hesselin kirjan nimi. Tosin ”ilman miehiä” on kannessa niin ohuilla viivoilla, että sitä ei meinaa huomata. Se lienee tarkoituskin. Taiteen historian käsikirjana se täydentää erinomaisesti Gombrichin kirjaa.
Taidemessuilla lokakuussa 2015 Hessel huomasi, että jotain puuttui. Vaikka naiset ja muut aliedustetut ryhmät olivat jo nousseet päivänpolttavaksi puheenaiheeksi, ei näyttelyssä esillä olleiden tuhansien taideteosten joukossa ollut yhtään naistaiteilijaa. Kirjailija havahtui miettimään, osaisiko hän itse nimetä spontaanisti kaksikymmentä naistaiteilijaa tai edes yhtä 1850-lukua edeltäneeltä ajalta. Ei osannut, siksi hän tutki ja keräsi tietoa seitsemän vuotta ja kirjoitti kirjan, jossa esittelee naistaiteilijoita 1500-luvulta 2020-luvulle. Vaikka kirja esittelee etupäässä vain eurooppalaista taidetta, taiteilijoiden tuotantoa vain pintaa raapaisten ja mukana on vain murto-osa maailman taiteilijoista, se on iso ja tärkeä. Se ”vaimentaa miehistä pidettyä meteliä, jotta korvamme avautuvat sille, millainen merkitys muilla taiteilijoilla on ollut kulttuurihistoriallemme”.
Kirjassa on viisi osaa, osat jaettu kuvilla elävöitettyihin lukuihin. Teos- ja valokuvia kirjassa on kaikkiaan yli 400. Ensimmäisessä osassa Tienviitoittajat tutustutaan menestyneisiin naistaiteilijoihin neljältä vuosisadalta renessanssista uusklassismiin. Hessel kertoo, millaista oli olla naistaiteilija 1500- ja 1600-luvuilla. Naiset eivät päässeet opiskelemaan taideakatemioissa, naisilla piti olla miessuojelija. Koska naisilla ajateltiin olevan pienemmät aivot, he eivät sen vuoksi kykenisi tekemään korkeataidetta, naisten aivot ja luovuus riittäisi vain käsitöihin ja muotoiluun. 1500-luvullakin oli silti naistaiteilijoita, jotkut heistä löydettiin vasta nykyaikana. Luvun alussa esitellään kaksi italialaista kuvataiteilijaa Plautilla Nelli (1524–1588) ja Sofonisba Anguissola (1532–1625). Toisen tie kuvataiteilijaksi oli tavanomainen, toisen epätavallinen. Nelli meni luostariin, oppi maalaamaan tutkimalla ja jäljentämällä renessanssitaiteilijoita. Taidonnäyte Nelliltä on kuva Viimeinen ehtoollinen. Angussolan isä toimi vastoin aikalaiskäsityksiä ja lähetti tyttärensä kuvataiteilijan oppiin, tuloksena muotokuvat, jotka ovat ”niin elävän näköisiä, että vain puhe puuttuu”.
Toinen osa Mikä teki taiteesta modernia käsittelee ajanjaksoa noin vuodesta 1870 vuoteen 1950. Osassa ei seurata täysin lineaarista kehitystä vaan kuvataan ajanjaksoa, jonka aikana esittävästä taiteesta siirrytään abstraktiin ilmaisuun. Naiset alkavat toimia taiteilijoina ilman miesten valvontaa, ottavat itselleen tilaa. Pariisi on taiteen kehittymisen keskuspaikkoja, monet taitelijat opiskelivat ja työskentelivät siellä. Niin myös Helene Schjerfbeck (1862–1946), joka on ainoana suomalaisena taiteilijana päässyt kirjaan, erityisesti omakuviensa kautta.
Kolmas osa on Naiset sodan jälkeen (n. 1950–1970). Hessel pohtii, mikä on taiteen tehtävä, miten taiteen avulla voidaan käsitellä holokaustin ja Hiroshiman kauhukokemuksia, miten visuaalisuudella voitaisiin synnyttää ymmärrystä. Käsittämättömät kokemukset vaikuttavat taiteeseen, syntyy uudenlaista ilmaisua: abstrakteja kuvia, voimakkaita koko kankaan täyttäviä siveltimenvetoja tai minimaaliseen kutistettua värimaailmaa ja kuvioita. Taide muuttuu, taiteen ei myöskään tarvitse enää olla pelkästään jotain seinälle ripustettavaa. Syntyy hetken taidetta, performansseja.
Tämän osan luvussa Perinteiden uudistaminen (n. 1950–2000) esitellään kuitutaide. Siis se taide, jota on väheksytty, pidetty naisten puuhasteluna ja koriste-, ei korkeataiteena. Pojat lähetettiin taideakatemioihin, tytöt kudontakursseille.
Kuidut ja tekstiilit ovat taiteilijoille olleet tuttuja satojen, jopa tuhansien vuosien ajan. Tekstiilien avulla on kerrottu tarinoita, ilmaistu itseään, niillä on kirjottu ja koristeltu käyttöesineitä. Kirjassa on loistavia kuvia muun muassa peitoista. Kahteen ihastuin erityisesti: Faith Ringgoldin (1930–2024) Nainen sillalla ja Rosie Lee Tompkinsin (1936–2006) Nimetön.
Neljäs osa Naiset valtaavat taiteen kattaa vuodet 1970–2000. Näiden kolmenkymmenen vuoden aikana maailma muuttui ja myös taide muuttui. Vaikka naisten asema parani, museot, kaupalliset galleriat ja yliopistot sivuuttivat naistaiteilijat edelleen. Siksi naiset ottivat ohjat omiin käsiin ja perustivat esimerkiksi gallerioita pelkästään naisille. Queer-yhteisön näkökulma otettiin mukaan. Esittävää taidetta, jota vuosisatojen ajan olivat miehet hallinneet, muutettiin ja mullistettiin. Tässä Hessel nostaa Alice Neelin (1900–1984) yhtenä kekseliäimpänä figuratiivisena taidemaalarina. Neel on onnistunut kuvaamaan ihmisiä niin, että ”katsojasta tuntuu kuin hän tuntisi maalausten henkilöt”.
Viides osa Kirjoittaminen jatkuu alkaa luvulla Taide uudella vuosituhannella. Siinä Hessel kysyy, mitä taide nykyään näyttää ja vastaa, että se on ainakin monipuolisempaa ja vaikuttavampaa. Esittävä taide on tullut uudelleen. Hessel lainaa Chantal Joffea: ”figuratiivisuus on tärkeää edelleen, koska ihmiset haluavat nähdä taiteessa itsensä. He haluavat nähdä lapsensa, äitinsä ja omat kasvonsa”. Kirjan viimeinen kuva on Somaya Critchlow’n Hahmo ja pieni teekuppi. Critchlow on yksi tämän päivän taiteilijoista, jotka ovat elvyttäneet perinteistä öljyvärimaalausta, tuoneet töihinsä taiteen historiaa.
Hesselin kirjoittamaa kirjaa on helppo lukea hänenkin, joka ei ole perehtynyt taidehistoriaan ja taiteen termeihin. Tuntemattomiin käsitteisiin saa lisäksi apua kirjan lopussa olevasta sanastosta. Lopusta löytyvät myös perusteelliset lähdetiedot, aikajana, teosluettelo ja hakemisto. Lisäpisteitä annan siitä, että Hessel piipahtelee sivuilla siellä täällä omana itsenään ja kertoo huomionsa, ottaa kantaa.
Kirja on hyvää suomen kieltä – kiitos suomentaja Sini Linteri! Se on kiinnostava luettavaksi, upea katseltavaksi ja siitä oppii.