Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tainnutuskehto on herkän kauniilla, pelkistetyllä ja paikoin humoristissävyisellä kielellä kirjoitettu romaani, taideteos, jonka sisään kirjailija on taitavasti kutonut tietoa eläinteollisuudesta, vallankäytöstä, eläinten kohtelusta. Kirjan sanoma on kannanotto kaikkien elävien olioiden elämän puolesta, ihmisen muille lajeille aiheuttamaa kärsimystä vastaan. Kaunokirja tämä on, ei pamfletti vaikka kantaa romaanin henkilöt voimakkaasti ottavatkin.
Kirja kertoo kolmen nuoren, Iiriksen, Jannan ja Santerin opiskelusta eläinlääkäriksi, opintojen tuomasta pettymyksestä, nuorten välisestä ystävyydestä ja rakkaudestakin.
Ammatin nuoret ovat valinneet, koska haluavat auttaa kärsiviä eläimiä. Opiskelu näyttäisi kuitenkin valmistavan eläinlääkäreitä enemmänkin tuhoamaan kuin auttamaan eläimiä. Tämän kanssa erityisesti päähenkilö Iiris kipuilee. Sikatilaharjoittelu- ja teurastamojaksojen kuvaukset ovat rankkaa luettavaa. Lukija saa aivan likeltä katsella, kuunnella ja haistella tapettavien tai kaltoinkohdeltavien eläinten kärsimystä. Eläinteollisuuden rattaat pyörivät kustannustehokkaasti, aikaa tuhlaamatta. Rattaat jauhavat eläimiä ei-tuntevina olioina, massana, julmasti.
Likelle lukija pääsee myös voimattomuutta, jota eläinlääketieteen opiskelija tuntee. Hän ei voi eläimiä auttaa, hän on vain opiskelija.
”Tainnutuskehto liukuu raiteillaan… Nuoret lihasiat vilkuilevat toisiinsa huolissaan… joillakin on tuttuja ympärillään, toinen on vieraiden keskellä… Kehtoon saisi laittaa neljä kerralla, mutta kuusikin piiskataan kyytiin, koska on kiire… Kehto laskeutuu hiilidioksidikuiluun ja siat alkavat haukkoa henkeä, ne yrittävät kiivetä kohti happea kaulat ojennettuina ja suut ammollaan.”
”Myrkyllinen kaasuseos aiheutti polttavaa kipua sen hengitysteissä. Emme voineet auttaa, olemmehan vain eläinlääketieteen opiskelijoita.”
Kirjan päähenkilöiden mukaan eivät auta viroissa olevat valmiit eläinlääkärit, ei eläinlääkäriliittokaan. Tukehduttamiskuolemasta kehdossa, kuilussa tai kammiossa liitto on hiljaa.
”Jos eläinlääkäri ottaa julkisesti kantaa, hän muistuttaa koirien madottamisesta keväisin. Tuotantantoeläimistä se (eläinlääkäriliitto) on hiljaa.”
Esseisti Antti Nylén on verrannut nykyistä tehoeläintuotantoa ja teurastamoita keskitysleireihin ja kaasukammioihin. Tainnutuskehdon Santeri, tarinan älykkö, pohtii sanojen voimaa:
”Todellisuus rakennetaan sanoilla. Se ei ole missään niin totta kuin eläinteollisuudessa, jota eläinlääkis palvelee auliisti ja kiitollisena.”
Hyvinvointipuheella peitetään julmuudet.
”Kotileläinhygienia, teurastushygienia ja lihahygienia. Tuleeko mieleen muita paikkoja kuin kolmas valtakunta ja eläinlääkis, jossa hygienialla tarkoitetaan teollisen mittakaavan verikekkereitä ja kaasukammioita.”
Opiskelijaporukkaan kuuluu myös sikatilalla kasvanut Elvi, jonka sielua ei eläinlääketieteen opiskelu käännä nurin. Hän toteaa: ”Ette te jaksa, jos te filosofoitte niistä elukoista. Me ollaan eläinlääkäreitä eikä mitään kaikkien alojen kosmologeja.”
Lämpöä, välittämistä, toivoakin tarinassa on. Niitä tuo erityisesti Iiriksen viisas ja sydämellinen isoisä, luonto, Iiriksen koirat.
Tiedän, että olen tänä vuonna jo muutamankin kerran todennut: ”Jos haluat tänä vuonna lukea vain yhden kaunokirjan, lue tämä!”, silti näin taas sanon Tainnutuskehdosta. Sillä varoituksella, että possunpaisti tai kanankoivet eivät ehkä maistu kirjan lukemisen jälkeen, ja että se saattaa sysätä siirtymään kasvisruokaan.