Vaikka Suomessa julkaistaan käännössarjakuvia harmittavan vähän, viime aikoina klassikkosanomalehtisarjakuvia on julkaistu kiitettävästi. Yksi tällainen on Lee Falkin ja Phil Davisin luoma Taika-Jim, joka seikkaili aina 1930-luvulta 2010-luvulle.
Taika-Jim ja jäädemonit sisältää kahdeksan seikkailua, jotka ovat alunperin 1940- ja 1950-luvuilta. Taika-Jim on taikuri, joka osaa todellista taikuutta. Sarjakuvissa hänen voimiaan kuvataan usein hypnoottisiksi eleiksi, vaikka voiman seuraus voi olla vaikkapa asioiden siirtely ajatusten voimalla.
Taika-Jimin seikkailut vievät tämän milloin mihinkin. Hän kohtaa kadonneita sivilisaatioita, toisesta ulottuvuudesta tulleita vierailijoita ja mystisiä seikkailuja. Tarinat ovat suoraviivaisia ja ratkeavat usein Taika-Jimin voimien avulla.
Sanomalehtistrippien ilmaisu vaatii hieman asennoitumista modernilta lukijalta. Kokoelman tarinat ovat peräisin sunnuntaistripeistä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että tarina on jokaisessa lehdessä edennyt kuusi paneelia. Tämän jälkeen jatkoa on joutunut odottamaan seuraavan viikon. Tämän takia tarinat etenevät hitaasti ja vielä hieman toistavat itseään, jotta lukija muistaa mihin ollaan jääty.
Helpoin verrokki Taika-Jimille ja jäädemoneille on Russ Manningin Tarzan-kokoelma Paluu Opariin. Kummatkin edustavat klassisia seikkailusarjakuvia. Koska Taika-Jim kuljettaa pääsankareitaan hyvin erilaisiin ympäristöihin, on juonissa pieni ripaus julesvernemäistä kirjoittamista.
Taika-Jim ja jäädemonit on hyvä seikkailusarjakuva. Se on omiaan sanomalehtisarjakuvien parissa kasvaneille. Sitä voi myös suositella henkilöille, jotka haluavat vanhanaikaisen lukukokemuksen.