Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Matkakertomukset, suomalais-ugrilaiset kansat ja -kielet ovat aina kiinnostaneet, joten ilmankos Sanna Hukkasen sarjakuva Taiga: Etnograafinen matkakertomus herätti heti kiinnostuksen. Hukkasen tarina alkaa 2014 Petroskoissa, jonne hän on päätynyt Karjalan järjestöjen järjestämän ilmaismatkan myötä. Reissu herättelee Hukkasta pohtimaan pienten kielten hiipuvaa asemaa, ja antaa kimmokkeen kysyä, miten aihetta voisi käsitellä sarjakuvan keinoin. Vastaus on ilmeinen, onhan Hukkasella ennestään kokemusta sarjakuvatyöpajojen vetämisestä erilaisille vähemmistöryhmille.
Siispä jo seuraavana vuonna Hukkanen päätyy pitämään Petroskoissa ensimmäinen sarjakuvatyöpajan paikallisille opettajille, kielten opiskelijoille, ja muulle sekavalle seurakunnalle, mutta tämä on vasta alkua. Hukkanen opettaa vuosien varrella sarjakuvaa vähemmistökansoille ympäri Venäjää, tutuksi tulevat muun muassa Hanti-Mansia, Marin tasavalta, saamelaisten asuttama Kuolan niemimaa ja Mordva. Kaikki paikkoja, joissa suomalais-ugrilaisilla kansoilla ja -kielillä menee heikosti, vaikka näennäisesti vähemmistökansoilla näkyvyyttä Venäjällä onkin – tosin lähinnä silloin kun se hyödyttää turismia.
Kuten matkakertomuksissa yleensä, kirjan suola on tapaamiset erilaisten ihmisten kanssa. Näistä täytyy mainita erikseen sympaattinen Anna, moskovalainen lingvisti, joka pysyy mukana koko kirjan ajan. Lukuisat kohtaamiset avaavat näkymän paitsi nyky-Venäjän realiteetteihin, niin vähemmistökansojen yhteisen sorron historiaan. Erityisesti marilaisen sivistyneistön tuho Stalinin vainoissa jäi sarjakuvasta mieleen.
Taiga yllätty minut yhdessä suhteessa. Kun bongasin sarjakuvan kirjaston uutuuslistalla, kuvittelin teoksen olevan ohuenpuoleinen läpyskä, sellainen mitä monet suomalaiset sarjakuvamuistelmat usein tuppaavat olemaan. Sen sijaan Taiga onkin oikea kunnon paksukainen, komea ja arvokaan oloinen teos, jossa myös laadukas paperivalinta erottuu edukseen. Sarjakuvan tyylikkyyttä korostaa Hukkasen ratkaisu käyttää värillisiä sivuja tehokeinona. Historiaan sijoittuvat osiot ovat beigen ja oranssin väreissä, ja eräs etnografinen näytös Kazymissa Hansi-Mansiassa on puolestaan tehty tyylikkäästi siniselle paperille. Sen lisäksi Hukkanen aloittaa luvut vanhaa aikaa henkivillä upeilla karttakuvituksilla, jotka selventävät missä päin Venäjää tällä kertaa oikein liikutaankaan. Upea kokonaisuus, pakko sanoa!
Hukkasen kuvitustyyli puolestaan on oikein pätevää sekin. Taiga perustuu kuvapäiväkirjoihin, joita Hukkanen teki matkoillaan ja sarjakuvassa on onnistuneesti saatu pidettyä juuri tällainen kuvapäiväkirjamainen fiilis, vaikka lopputulos onkin paljon hiotumpi kuin alkuperäiset luonnokset.
Mitäpä sarjakuvasta sitten oppi? Ainakin sen, että historia tuntuu Venäjällä loputtomasti toistavan itseään. Kun Stalinin vainoista on vihdoin toivuttu, on edessä uusi aaallonpohja, jossa oman kulttuurin puolesta saa jälleen kamppailla. Uuden kielilain vuoksi omankielinen kouluopetus on Venäjällä kiellettyä, ja kieliaktivistien työtä häiritään jatkuvasti. Hukkanen itse tosin ei onneksi joudu tätä häirintää kokemaan, kenties sarjakuvaprojektit ovat liian pienimuotoisia herättääkseen ylempien tahojen mielenkiinnon?
Olipa miten hyvänsä, tämän tahon moniääninen sarjakuva kuitenkin vakuutti. Vaikka Hukkasen reissut päättyivät ennen Ukrainan sotaa, antaa nykyhetkeen sijoittuva epilogi nopean kuvan siitä missä nyt mennään ja mitä kuuluu Annalle, joka asuu yhä Venäjällä. Lopetus antaa luontevan päätepisteen tarinalle, joka kertoo paitsi Hukkasen reissuista niin mihin kokonainen maa on matkalla.
