Viime vuosina on tullut luettua jonkin verran purjehdukseen ja merenkäyntiin liittyviä kirjoja, mutta Ari Huuselan tarina tarjoaa jotain mitä muista kirjoista ei löydy. Kirja antaa näkymän vaativaan kilpapurjehduksen maailmaan, joka useiden Atlantin ylitysten jälkeen huipentuu Vendée Globeen, yksinpurjehduskilpailuun maailman ympäri. Ari Huusela on ensimmäinen pohjoismaalainen joka on päässyt mukaan tähän äärimmäisen haastavaan kilpailuun ja kirjaa lukiessa käy kyllä selväksi miksi kilpailuun on ylipäätään vaikea päästä mukaan, saati että sen selviäisi kunnialla loppuun asti.
Ennen kirjan huipennusta kerkeää kuitenkin tapahtua paljon. Tahdolla maailman ympäri ei ole mikään Ari Huuselan elämäkerta, mutta Reijo Ruokanen kertoo kuitenkin ne olennaisimmat kohdat Huuselan elämästä ja erityisesti hänen vaikeasta tiestään kohti lentokapteenin uraa. Tie lentäjäksi on sikäli olennainen osa tarinaa, että se kertoo paljon Huuselan persoonasta ja miksi hänestä tuli myöhemmin myös erinomainen purjehtia. Periksiantamattomuus nyt ainakin on olennainen osa työkalupakkia ja varmasti Huuselan uran alku lentokonemekaanikkona kertoo myös omaa kieltään hänen ongelmanratkaisukyvyistään.
Kirjaa lukiessa tuli pienenä yllätyksenä se, miten paljon ongelmia merellä voikaan tulla vastaan. Vaikka kilpapurret ovat loppuun asti viritettyjä ja kaikkeen mahdolliseen pyritään varautumaan, niin silti asioita menee jatkuvasti rikki, veneitä menee nurin ja murtuupa erään veneen runko Vendée Globessa jopa kahtia. Merellä aikaa hämmästelylle ei kuitenkaan ole, vaan asiat pitää ratkaista nopeasti ja tehokkaasti. Ruokanen nostaa esille myös sen seikan miten yksinpurjehtia ei suinkaan voi nukkua täysiä yöunia, vaan tunnin siellä ja toisen täällä, olosuhteiden sen salliessa. Tämä luo omanlaisensa haasteen, kun univaje ei kuitenkaan saa vaikuttaa purjehtijan skarppiuteen.
Ehkä purjehtemisen kalleus tuli myös jonkinmoisena yllätyksenä. Selvää tietysti on, että kilpapurjehdukseen (tai ylipäätään purjehdukseen) ei tyhjätaskulla ole asiaa mutta Vendée Globeen osallistumisen hintalappu pyörii jopa neljän miljoonan euron tietämillä – jopa enemmän jos haluaa oikeasti huippuunsa viritetyn veneen. Lukija saakin tutustua myös sponsoreiden haalimisen haasteellisuuteen, sillä pelkällä lentokapteenin palkalla ei sentään ihan tuollaisia summia makseta.
Itselleni kirjan mielenkiintoisinta antia oli yllättäen IMOCA-veneet, jotka ovat venemaailman vastine formula-autoille. Ne ovat nopeimpia yksirunkoisia mitä löytyy, ja koska niiden tekniselle kehitykselle aseteta rajoja, ovat ne vuosi vuodelta nopeampia. Ruokosen kuvaukset veneistä olivat lopulta sen verran mielenkiintoisia, että tietyt asiat oli pakko nähdä omin silmin. Ruokonen esimerkiksi mainitsee, että veneet ovat rakennettu vain ja ainoastaan kilpailukäyttöä varten, eikä niitä voi oikeastaan käyttää mihinkään muuhun. En meinannut uskoa tätä ennen kuin näin Youtubessa videokuvaa tällaisen veneen sisätiloista; karut olot tekevät harvinaisen selväksi, että tällaisessa veneessä ei tosiaan istuta muuten kuin voitto mielessä.
Tosin, jos nyt aivan tarkkoja ollaan, Ari Huusela ei Vendée Globessa missään vaiheessa kilpaillut voitosta, sillä vene ei ollut siihen tarpeeksi uusi. Mutta siitä huolimatta, aika uskomaton matka on kyseessä Huuselalle, sekä myös lukijalle.