Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Iikka Hackman on 1982 syntynyt esikoiskirjailija, joka on kirjan sivuliepeen mukaan tehnyt elämässään hyvin monenlaisia töitä – tuntuu siltä, että tällainen on jotenkin tyypillinen mieskirjailijan urakehitys. Miten Hackman sitten onnistuu kirjailijana?
Arvo on 67-vuotias entinen koulutoimenjohtaja, joka sairastaa parantumatonta lihasrappeumatautia, ja hän on päättänyt matkustaa Zürichiin saamaan eutanasian, avustetun itsemurhan. Hänen kolmikymppinen tyttärensä Sanna päättää lähes hetken mielijohteesta lähteä mukaan tälle isän viimeiselle matkalle, vaikka he eivät ole erityisen läheisiäkään. ”Emme me edes ole isän kanssa ihmissuhdetasolla. Me olemme työ-, koulutus-, yhteiskunta- ja säätasolla”, Sanna miettii matkan alussa. Zürichiin pääsisi lentokoneella muutamassa tunnissa, mutta Arvo on halunnut kulkea junalla halki Euroopan: syynä lienee se, että hän haluaa samalla muistella 70-luvun alussa tekemäänsä interrailia, jonka seuraukset hänen elämässään olivat varsin moninaiset.
Kirja etenee sitten Sannan kautta koetuilla nykyhetkeen sijoittuvilla havainnoilla ja muisteloilla, kun taas Arvoa käsittelevät luvut kertovat yksinomaan tuosta erikoisesta nuoruuden junamatkasta. Hänellä oli kaksi kaveria reissussa mukana, hieman hippimäinen Mara ja poliittisesti tiedostava Risto. Ja kyllähän vuonna 1972 tapahtui paljon kuultavaa, nähtävää ja tiedostettavaa. Oli progemusiikki, David Bowie ja Jimi Hendrix. Ja Ulrike Meinhof ja Andreas Baader ja koko Punainen armeijakunta.
Minulle nämä Arvon interrailmuistelot olivat ehdottomasti kirjan parasta ja omintakeisinta antia. Ihmeen taitavasti Hackman onnistuu asettumaan kymmenen vuotta ennen syntymäänsä sijoittuneeseen aikaan; yksityiskohtia myöten nuorten miesten matka tuntuu uskottavalta, heidän aatteensa ja ajatuksensa aidoilta. Arvon matka ei sitten mennytkään ihan niin kuin hän oli edeltäkäsin ajatellut, sillä voimakastahtoisemmat Mara ja Risto halusivat mennä Saksaan eikä Arvo päässyt haaveilemaansa Italiaan. Lievä pettymyshän siitä hänelle seurasi. Amfiteatterikin, jota hän luuli antiikin ajan jäänteeksi, osoittautui natsien rakentamaksi. Mutta tapahtumat veivät hänetkin sitten vääjäämättä mukaansa.
Sannan kuva jää Arvon rinnalla valitettavasti kovin paljon tavanomaisemmaksi; hän pohtii suhdettaan avomieheen Samiin, muistelee vanhempien avioeroa ja isän kanssa kaksin vietettyjä hieman väkinäisiä aikoja. Uskottava hänkin kyllä on, ja taitavasti Hackman on onnistunut asettumaan elämässä hieman ajelehtivan naishahmon asemaan. – Minua miellytti tässä kirjassa myöskin se, ettei siinä tyydytty kovinkaan helppohintaisiin ihmissuhdeasetelmiin, vaan isän ja tyttären suhde näyttäytyi hyvinkin moninaisena ja osin ristiriitaisenakin.
Ainoa, mikä minua häiritsi aika lailla Hackmanin tekstissä, oli taipumus Sannan osuuksissa esiintyviin erinäisiin luetteloihin ja ekolaliamaisiin toistoihin ja riimittelyihin. ”Klinikan täyttäviä näyttäviä silikoneja, ikoneja, koneja. ” ”Henkitorvi henkilääkäri totuudentorvi valelääkäri.” Ehkäpä näillä luetteloilla pyrittiin viittaamaan teini-ikäisen Sannan runoilu- ja räppiharrastukseen, mutta kovin rujoja runoja olivat kirjaan päässeet näytteet, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää ja tekstin kannalta toimivaa. Mutta olisiko aikuinen Sanna jäänyt 15-vuotiaan keskenkasvuiseen ilmaisuun? En oikein jaksa uskoa.
Mielenkiintoinen esikoisteos joka tapauksessa ja siis mainio aikojen ja aatteiden kuvaaja.
