Anitta Kaitajärven kaksi edellistä kirjaa, Rikotut kuvat (2014) ja Hillankukkanyrkki (2015), kuten myös tämä käsillä oleva Syyllisen osa, ovat saaneet kaikki saman alaotsikon: jokainen niistä on romaani elämästä ja rikoksesta. Ei siinä mitään, ovathan nämä suuria asioita, joiden pariin on hyvä kirjansa sijoittaa.
Syyllisen osa kertoo Mairen ja Vesan avioliiton tarinan 1960-luvun puolivälistä 1980-luvulle, joten se sijoittuu hieman uudempaan aikaan kuin kaksi edellistä sota-aikoja kuvaavaa teosta. Mairea on varoitettu naimasta Vesaa, mutta hän pitää oman päänsä – valitettavasti, sillä Vesa osoittautuu perin kehnoksi aviomieheksi, joka hakkaa, pettää ja valehtelee jatkuvasti. Maire on vain päättänyt kestää, eikä vähiten perheen pojan Anteron takia. Vesan erikoisuutena pettämisen alalla ovat aviottomat lapset, joita hän hankkii useammankin naisen kanssa ja haluaa heidät sitten kotiinsa Mairen hoidettaviksi. Sika mieheksi siis. Kaiken lisäksi ainakin kahdelle näiden lehtolasten äideille käy köpelösti, ja heidät löydetään kuolleina. Syyttävä sormi osoittaa vuoroin Vesaa ja Mairea, mutta vasta aivan lopussa syyllisyyskuviot selviävät.
Olen moneen kertaan kertonut, miten suuresti olen realismin ystävä, ja Syyllisen osassa sitä sitten riittikin ihan inhorealismiksi asti. Ei tätä kirjaa kuitenkaan ollut vaikeaa lukea, päinvastoin, vaikka uskottavuus välillä hieman horjuikin. Onnettoman mutta päättäväisen Mairen henkilökuva oli romaanissa parasta, iljettävä Vesa jäi enemmänkin tyylitellyksi hahmoksi, kun taas Anterossa oli paljon hyvää ja uskottavaa henkilökuvausta. Ehkä olisin toivonut ajankuvaukselta vieläkin enemmän elävyyttä, koska edellisten kirjojen perusteella uskoisin Kaitajärven pystyvän siihen.