Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luin aikoinaan poliisi Huldarista ja lastensuojeluviranomainen Freyjasta kertovan sarjan ensimmäisen osan, Perimä (2017), ja ajattelin pyhästi ryhtyä seuraamaan sarjaa, mutta niin vain kävi, että sen kaksi jatko-osaa, Pyörre (2018) ja Synninpäästö (2019) menivät minulta autuaasti ohi siinä vuolaassa pohjoismaisten dekkarien virrassa, jossa ilmestyy sekä keskinkertaisen hyviä että aivan erinomaisia kirjasarjoja. Nyt nämä kaksi lukemaani Yrsa Sigurðardóttirin teosta tuntuvat kyllä sijoittuvan aika lähelle sitä erinomaisuuden luokkaa, joten yritän kovasti olla missaamatta niiden mahdollisia jatkoja.
Syvyys-romaanissa on pääosassa siis hieman erilainen työpari; Huldar on poliisi ja Freyja eräänlainen lastenvalvoja. Heillä on ollut välillään jonkinlaista säpinää, josta kyllä pääosa on tainnut mennä minulta ohi silmien noiden lukematta jääneiden osien takia, mutta nyt he toimivat yhdessä kuin niin moni muu dekkareissa esiintyvät eri ammattikuntien edustajat: jotain pientä on edelleen ilmassa, mutta se ei kuitenkaan toteudu.
Tämän kirjan pääasia eli murha on jälleen varsin karu: hyvin toimeentuleva nuorehko sijoittaja Helgi löydetään ikivanhalta teloituspaikalta hirsipuussa, mutta pian selviää, ettei kyseessä todellakaan ole itsemurha. Kun Helgin elämää aletaan tutkia, löytyy hänen ylellisestä asunnostaan hyvin outo tapaus eli pikkuinen poika, joka osaa kertoa nimekseen Siggi, mutta ei sitten paljon muuta. Hän ei tiedä, miten on joutunut Helgin asuntoon, ei osaa kertoa missä hän itse asuu tai mitkä ovat hänen vanhempiensa tarkat nimet.
Tämä on tietenkin Freyjan heiniä: pieni Siggi viedään nopeasti sijoituskotiin, johon hän kyllä sopeutuu ja osaa käyttäytyä sievästi, mutta hänen piirustuksensa kertovat jostain kamalasta traumasta. Mitä Siggi on joutunut todistamaan, kuka hän oikein on? Ja kuka on murhannut Helgin ja asetellut ruumiin hirsipuuhun? Siinä onkin selvittämistä sekä Huldarin tiimille, jota johtaa kylmäkiskoinen poliisipäällikkö Erla, ja lapsen kanssa kommunikoivalle Freyjalle.
Hyvä dekkari tämä siis oli, oikein hyvä. Juoni polveili taitavasti, henkilöhahmot olivat uskottavia ja etenkin Helgin juppikaverit oli kuvattu herkullisesti. Islantilainen miljöökin on sen verran erilainen kuin perusskandinaavinen, että siitä oli kiinnostavaa lukea. Perimä-romaanin yhteydessä mainitsin murhatavan erityisestä raakuudesta ja hurjuudesta, mutta ehkäpä Syvyyden kohdalla oli pysytelty sellaisella nykydekkarien keskitasolla, ettei sen pitäisi herkempiäkään hirvittää aivan mahdottomasti.
