Harvemmin enää nykyisin julkaistaan pakinakirjoja, sellaisia ollimaisia, huovismaisia sanomalehtiin sopivia pakinoita, joissa sanoilla ei ole kiire. Tapahtumat tapahtuvat, on vain osattava ottaa ne vastaan ja todettava maailmanmeno ja sen muuttuminen. Yritettävä ymmärtää, vähän päätä puistella ja todettava, jotta niin kai se sitten on. Hermostua ei sovi.
Semmoisen kahdenkymmenen jutun sarjan on Tero Seppänen kirjoittanut, syöksyvirtauksiin lankeamatta. Eikä ylikonstaapeli Tauno Kähtävä lankea, hoiteleepa vain rutiinilla työnsä ja toimintansa, tapaukset, joita esiin putkahtelee. Hallinnassa Lovetun poliisipiirin asiat pysyvät, kun kuitenkin asiakaspopulaation läpikotaisin tuntee. Suhteellisen helppo on kirkonkylän poliisiasemalta ottaa homma hanskaansa.
Panee sentään päätä pyörittelemään maailmanmenon muutos, varsinkin kun liki liippaa: TET-harjoitteluunkin kaveriksi ilmestyy naispoliisi, joka sanoo pian jäävänsä isyyslomalle, kun aviopuoliso synnyttää lapsen. Ja kun pitäisi puuttua sellaiseenkin tapaukseen, jossa isää syytetään kurittamisesta, kun ei anna lapsensa, 14-vuotiaan, tupakoida!
No Kähtävä tulee Suomesta ja moni nuorempi somesta. Ei oikein natsaa. Kollegoilla tatskat, kaljut päät. Onpahan tarkemmin katsomatta, niin selviää niiden kanssa kyllä.
Semmoinen piristävä, humoristinen, kepoisa, ihmisläheinen, mukava juttutuokio on poliisijuristi Tero Seppäsen Syöksyvirtauksia. Se on luettava turhia kiihtymättä, suhtauduttava siihen yhtä lunkisti niin kuin ylikonstaapeli Tauno Kähtävä asiakkaisiinsa. Vaan ei kuitenkaan ihan, jottei käy kuin Taunolle lopussa: tulevat miehet ambulanssista yöllä kotiin ja meinaavat laakin saaneen Kähtävän kantaa väärinperin kyytiin:
”Älkää perkele jalat edellä viekö, elävää miestä.”
Tässäpä pakinakokoelma, henkireikää niille, jotka vanhassa, kotkotuksista vapaassa maailmassa haluaisivat yhä elää. Saisi edes sanoa sanottavansa, tai edes ajatella sellaisia, jotka eivät sovi nykysuvaitsevaisuuteen.