Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Toimittajat Paul Brannigan ja Ian Winwood julkaisivat ensimmäisen osan Metallica-historiikkiaan syksyllä 2013, ja se saatiin pian myös suomeksi. Nyt on ilmestynyt sitten jatko-osa, joka kertoo yhtyeen vaiheista vuodesta 1991 aina nykypäivään asti alkaen Metallica-nimisestä levystä eli niin sanotusta Mustasta albumista; nimihän tulee levyn yksivärisen mustasta kannesta. Tämä albumi nostikin bändin huomattavaan suosioon myös valtavirtayleisön parissa. Olihan sillä edeltäjiään melodisempaa musiikkia, kärjessä tietysti kuuluisuutta saavuttanut balladi Nothing Else Matters ja jollei muulla niin alkuriffillään rockin historiaan jäänyt Enter Sandman. Kiertueita ja keikkoja seurasi toistensa perään ja miljoonat dollarit vaihtoivat omistajaa.
Brannigan ja Winwood kuvaavat tätä nousukautta omalla hengästyttävällä tyylillään, mutta malttavat myös pysähtyä bändin yhä pahenevien ongelmien pariin. Uutta levyä saatiin odottaa viisi vuotta, eikä se – siis Load – ollut edeltäjiensä veroinen. Henkilösuhteet tulehtuivat, ja varsinkin basisti Jason Newsted tunsi itsensä ulkopuoliseksi James Hetfieldin ja Lars Ulrichin sanellessa kuviot. Alkoholia, kokaiinia ja naisia kului, mitä kirjoittajat sitten lähes inhorealistisin yksityiskohdin kuvaavatkin. Metallican pelättiin hajoavan, mutta jotenkin se sitten putosi jaloilleen: Newsted erosi bändistä ja tilalle valittiin muun muassa Suicidal Tendensies yhtyeessä vaikuttanut Robert Trujillo, joka ilmeisesti sopeutui Metallican menoon edeltäjäänsä paremmin. Hetfield meni terapiaan ja alkoholivierotukseen, ja bändille palkattiin oma henkinen valmentaja joksikin aikaa. Uusia levyjäkin saatiin hitaaseen tahtiin aikaiseksi, viimeisimpänä Death Magnetic vuonna 2008.
Branniganin ja Winwoodin kirjasta huomaa, että se on journalistien kirjoittama, sekä hyvässä että pahassa. Kirjan rytmi on vauhdikas, eikä se pureudu kovinkaan syvällisesti asioihin, mutta saa kokoon joka tapauksessa kunnioitettavan määrän sekä faktoja että mielipiteitä. Kirjoittajat vakuuttavat kuuluvansa ”Metallicaperheeseen”, mutta ei heidän tekstinsä todellakaan imartele tai kumartele kohteitaan, ja miksi pitäisikään. Minulla ei ole ollut käytettävissäni englanninkielistä alkuteosta, mutta suomennoksessa pistävät silmään muutamat kömpelyydet. Suomessa ei kukaan varmaankaan mene ”pähkinöiksi” vaikka mitä tapahtuisi?
Kirja on joka tapauksessa oikein mielenkiintoista luettavaa, vaikka pidin kyllä enemmän ensimmäisestä osasta, mutta johtuneekohan tämä siitä, että pidän Metallican tuotannossakin eniten 1980-luvun albumeista Ride the Lightning ja Master of Puppets? Minulle tämä oli kuitenkin tärkeä kirja, ja voin täysin yhtyä Branniganin ja Winwoodin kirjan loppusanoihin: ”Ottelu on päättynyt. Voittaja on Metallica.”
