Torsti Lehtisen kirjailijakuva on minusta ollut aina hyvin kiehtova: onhan hän pitkän kirjallisen uransa aikana julkaissut romaaneja, runoja, aforismeja, käännöksiä ja runsaasti esseitä ja muuta tietokirjallisuutta, johon lajiin Syntiset saarnat myös kuuluu. En tosin tiedä, onko essee kaikessa juhlallisuudessaan oikea nimitys näille varsin lukijaa lähelle tuleville kirjoitelmille; ehkäpä ne ovat sitten saarnoja, mutta eivät ollenkaan saarnaavia tai tosikkomaisia. Mutta aiheet ovat suuria ja vakavia: Lehtinen puhuu kielestä, kirjallisuudesta, kuolemasta sekä uskonnon ja filosofian tärkeistä kysymyksistä. Kirjat ovat hänelle tärkeitä, samoin kirjastot: ”Kirjallisuus voi merkitä sielulle samaa kuin ruoka ja juoma ruumiille. Tiedän sen omasta kokemuksesta: kirjasto avasi Kallion slummien lapselle tien tiedon ja mielikuvituksen maailmoihin.”
Käsitellessään ajatteluunsa vaikuttaneita tekijöitä Lehtinen palaa yhä uudelleen lempifilosofiinsa Søren Kierkegaardiin, mutta puhuu paljon esimerkiksi Juhani Rekolasta, ruotsinsuomalaisten ”Slussenin sissien” rakastetusta Isä Juhanista. Eräs osuvimpia oli mielestäni lyhyt teksti nimeltään Arkkienkelin ilmaveivi; siinä Lehtinen, joka ei sinänsä urheilusta paljon perusta, kommentoi jääkiekon vuoden 2011 kultamitalijoukkueen pelaajien nimiä, joista suuri osa oli raamatullisia tai muuten uskonnollisia, olihan mukana vaikkapa Johanneksesta, Nikodeemuksesta ja Pietarista johdettuja nimiä, ja keskushyökkääjänä itsensä arkkienkeli Mikaelin kaima. Tämä saa kirjoittajan pohtimaan: ”Luultavasti monet kristinuskosta luopuneetkin soisivat sen seurausilmiöiden pysyvän. Ei ole kuitenkaan kirkossa kuulutettua, ja toivottavasti ei ainakaan siellä, että hedelmät säilyvät, jos puu kaadetaan.”
Kirjallisuudesta Torsti Lehtinen mainitsee muiden muassa niinkin erilaisia kirjailijoita kuin Tolstoin ja Jarkko Laineen, mutta eniten minua taisi puhutella Kalevalaa koskeva essee, ehkäpä siksi, että sen lomassa Lehtinen kertoi vaivihkaisella tavalla oman elämänsä karuista alkuvaiheista.
Kirjoittajana Lehtinen ei kuitenkaan ole vähääkään mahtipontinen tai ryppyotsainen pauhaaja, vaan itseironisesti myhäilevä. Suosittelen tätä kirjaa kaikille perimmäisistä kysymyksistä kiinnostuneille; se ei ole sivumäärältään suuren suuri, mutta sen sulkiessaan tuntee saaneensa täyttävän annoksen viisautta ja elämänkokemusta.