Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
On Kylä, ja Kylän läpi virtaa joki. Aaron on syntynyt samana päivänä, kun SMP sai murskavoiton eduskuntavaaleissa. 1970-luvun lopulla Aaron on pieni koulupoika, kasvavan perheen esikoinen, rauhanyhdistyksen saarnaajan Taiston pojanpoika. Taisto ajattelee mieluiten luontoa – kukkatarhaansa, metsässä huhuilevia pöllöjä, verkkojen laskemista – mutta rooli vanhoillislestadiolaisten paikallisena nokkamiehenä, ahtaan uskonyhteisön moraalinvartijana vaatii kovaa pintaa ja kovia otteita.
Sielunhoitokokouksissa yhteisön jäsenet joutuvat katumaan syntejään television katselusta E-liikkeessä asiointiin, ja osa armahdetaan, osa ei. Taiston tulilinjalle joutuvat Aaronin äidin sisko Auroora, jonka synti on ihastua epäuskoiseen, sekä Aurooran äiti, Aaronin mummi Aliisa, joka on rakastava, sanavalmis, sydämestään uskova leski, jonka suurin vika yhteisön mielestä taitaa olla omien rakkaidensa puolustaminen.
Pauliina Rauhalan toista romaania on odotettu jo viisi vuotta suuren suosion saavuttaneen Taivaslaulun jälkeen. Synninkantajat käsittelee edeltäjänsä tavoin vanhoillislestadiolaisuutta, johon Rauhalalla on omakohtainen kosketuspinta. Rauhala on haastatteluissa todennut, että kolmatta kirjaa lestadiolaisista ei ole toistaiseksi odotettavissa, mutta että Synninkantajien käsittelemä ajanjakso piti kirjoittaa ulos. 1970-luvun loppua kohti hoitokokoukset olivat yleisiä lestadiolaisyhteisöissä, ja Rauhala sanoo kehyskertomuksensa kertojan Aaronin suulla, että ne olivat ”rauhanajan kirkon laajamittaisin henkisen väkivallan aalto”.
Kehyskertomuksenpa hyvinkin, sillä Aaronin, Taiston, Aurooran ja Aliisan tarinaa ympäröi Matkakertomukseksi nimettyjä jaksoja, joissa Aaron on kirjoittamassa sukunsa tarinaa 40 vuotta myöhemmin. Matkakertomus on siis fiktiota fiktiossa, tärkeä osa kirjaa, joka varmaankin kuvastelee myös Rauhalan omia tuntemuksia kirjoitusprosessin kestäessä.
Taivaslaulua kiiteltiin paljon kauniista kielestään. Itseäni siinä kosketti inhimillisen rakkauden kuvaus, jossa kärsimys ja tiukan yhteisön vaatimukset otettiin vastaan moralisoimatta, sormella osoittelematta. Tätä taustaa vasten Synninkantajat on pohjavireeltään ankarampi, ehkä syyttävämpi.
Mielenkiintoisin Rauhalan hahmoista on raakaa jaakobinpainia itsensä kanssa käyvä Taisto, jonka jopa raivokas julkinen kuva on ristiriidassa rauhaa rakastavan vanhenevan miehen sisäisten mietteiden kanssa. Taisto on toisaalta manipuloiva moralisoija, joka tuntee, ettei häntä ymmärretä. Vai ymmärretäänkö kuitenkin? Onko Taisto se, jonka olisi pitänyt ymmärtää, mutta joka vallankäyttäjänä ei huomannut inhimillisyyden rajoja?
Synninkantajat on kaunis romaani vaikeasta aiheesta, josta ei ole aikanaan tarpeeksi puhuttu. Onko aika nyt oikea? Joka tapauksessa Pauliina Rauhala saa minulta ison suosituksen!
