Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Onko tutunomainen aina tylsää? Onko tietyn kaavan mukaan kulkeva välttämättä kliseistä? Ei minusta, ainakaan jos on kyse niin laadukkaista brittidekkareista kuin Ann Cleevesin tuotanto. Onhan hänelläkin kuoppansa ja huippunsa, mutta Synkin ilta kuuluu ehdottomasti siihen parempaan osaan. Se on perin mielenkiintoinen ja joutuisa lukea ja vaikea laskea välillä jopa pois käsistään.
Vera Stanhope ajelee Land Roverillaan kotiin hurjassa lumipyryssä. Hänen tielleen osuu hylätty auto, ja mikä pahinta, auton sisällä on hylätty pienokainen. Kännykän kenttä on perin hauras, joten Vera etsiytyy läheiseen Brockburnin kartanoon, jossa pidetään juuri juhlia ja jonka omistajat sattuvat kaiken lisäksi olemaan jonkinlaista sukua Veran isävainaalle Hectorille. Kukaan ei muistele Hectoria kovin lämpimin mielin eikä kukaan katsele Veraan juurikaan ihastellen. Hyvin tutunomaisesti juhlien emäntä tekee omat johtopäätöksensä Veran ulkomuodosta:
”Ovella seisoi nainen. Ei mikään myöhästelevä ystävä, jonka tulon he olisivat unohtaneet, vaan paksu ja nukkavieru. Naisella oli kumisaappaat ja neulepipo. Julietista hän muistutti niitä kodittomia, joiden toisinaan näki istuvan Newcastlen päärautatieaseman seinustoilla kerjäämässä.”
Yksin jätetty taapero avaa sitten aikamoisen tapahtumien vyöryn. Löytyy hänen äitinsä ruumis, ja vähän ajan päästä myös toinen ruumis, kuten dekkareissa niin usein käy. Veran ja hänen lähimpien työtovereidensa luonteita valotetaan tuttuun tapaan aina vähän lisää: tällä kertaa kohteena on erityisesti Holly, joka tuntuu aina vain turhaan odottavan tunnustusta Veralta. Holly on salassa kovin kilpailuhenkinen kollegoitaan kohtaan.
Yhtenä mielenkiintoisena osana kirjaa on minusta nyt harvinaisen paljon talvisen Koillis-Englannin miljöö ja maisema, sen lumimyrskyt ja karuus.
Kuten sanottu, Synkin ilta oli joutuisaa ja nopeaa luettavaa. En voinut olla ihmettelemättä paria käännösratkaisua, mikä saattoi tietenkin johtua vain omasta sivistymättömyydestäni: ensinnäkin pikku taaperopojasta käytettiin toistuvasti sanaa ”vähäpoika”, joka lienee jonkun murteen ilmaisu, mutta kuulosti minusta aika oudolta. Samoin oudoksuin hyvinkin usein englanninkieliseksi jätettyä ilmausta ”aye”, jonka merkitys sentään aukesi, mutta ei se, miksi tuo sana piti olla englanniksi.
Mutta vähät niistä, romaani oli siis perinteisistä perinteisin dekkari, kuin vanha tuttu ystävä.
