Liisa Väisäsen kirja on koottu lyhyistä ruokakulttuurin historiaan liittyvistä esseistä ja jäsennetty päivän aterioiden mukaan aamiaisesta aina illalliseen saakka. Väliin on siroteltu eri aikojen ruokareseptejä, joilla lienee kuitenkin lähinnä kuriositeettiarvo: majavanhäntä on kuulemma herkullista, mutta sen saatavuus taitaa olla aika vähäistä.
Joka tapauksessa mukana on paljon kiinnostavaa tietoa, kuten vaikkapa se, että sormiruokailu, jota nykyään lapsille ilmeisesti suositellaan ja joka on meille isommillekin hampurilaisravintoloista tuttu, on ollut pakon sanelema tapa keskiajalla, jolloin vain ylimystöllä oli varaa ruokailuvälineisiin, ja niistäkin ainoastaan lusikkaan ja veitseen, koska haarukkaa pidettiin paholaisen atrainta muistuttavana jumalattomana kapineena. Samoihin aikoihin hedelmät ja vihannekset, nuo nykyään niin terveelliset, olivat köyhän kansan ruokaa, eivätkä ylemmät säädyt niihin juurikaan koskeneet, koska heillä oli varaa lihaan. Hedelmillä olikin sitten monenlaisia symboliarvoja: tapahtuihan paratiisin syntiinlankeemus juuri hedelmän kautta, ja se saattoi olla vaikkapa omena, viikuna tai kirsikka. Coca-Colaa on valmistettu alunperin lääkkeeksi väsymykseen ja päänsärkyyn, ja maissihiutaleiden keksijä John Kellogg uskoi tuotteensa parantavan nuorison liiallista seksuaalisuutta ja taipumusta masturbaatioon.
Kirja on kauttaaltaan kuvitettu vallan ihanilla taidekuvilla, joista ruokailutavat ja symboliikka käyvät hyvin ilmi.
Mutta voi voi – juuri kun lukija pääsee kiinni mielenkiintoiseen lukuun, se loppuu lyhyeen kuin kanan lento. Olisiko ollut kuitenkin mahdollista laatia kirja vaikka pienemmällä määrällä artikkeleita, joissa olisi sitten paneuduttu asiaan vähän syvällisemmin? Lisäksi muutamat asiavirheet harmittavat: linssilautasesta esikoisoikeutensa myynyt Vanhan testamentin henkilö ei todellakaan ollut Jesaja vaan Eesau. Picnic-sanankin olisin kirjoittanut reilusti k:lla. Mutta kyllä Väisäsen kirjasta saa kuitenkin ilahduttavan määrän anekdootteja kerrottavaksi vaikka juuri
ruokapöydässä.