Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Mutta supusta auennut suu kävi, rukinpyörä suihki, langan saattoi jo erottaa lepereestä ja tarina kiehnäytyi korviin minkään estämättä.”
On siinä Kilpeä, on siinä sen verran sananhehkua, ettei sitä saata sen nopeammin lukea kun mitä luin: kuukaudenpäivät. Jos lukee nopeammin, löytää ainoastaan tapahtumat ja juonet, ja silloin kadottaa taiteen, sielun ja sanojen mahdin, murrepohjan.
Löytää vain herraspentu-Paavon, sotahullun suojeluskuntalaisen, tuhdit parinsadan kilon ja parin tuhannen hehtaarin veljekset Ananiaan sekä Tuuren, joka oli tullut taloon rengiksi ja siitä Kosken isännäksi. Ja Stiinan, Tuuren toisen vaimon, kuolleen vaimon siskon tyttären, joka täydentää ajanoloon Kosken lapsiluvun neljääntoista. Ja piika Tildan, voimakastahtoisen naisen, oikeastaan koskelaisten koossapitäjän.
Mitä vielä? Peräti valtakunnan politiikan, joka itsensä Mannerheimin muodossa on Runnille tullut vaalituloksia vartoomaan: hänestäkö maalle ensimmäinen presidentti?
Vuosia 1918–1927 eletään Savon sydämessä Kiuruvedellä. Torpparit saavat tiluksensa, herrasväki suojeluskuntansa; Ritavuori ammutaan Helsingissä, Juhani Aho haudataan Iisalmessa; junarata halkoo pian Kiuruveden.
Ovat näitä talonpoikaistarinoita tutuiksi kirjoittaneet Hellat ja Linnat, Sillanpää, Kianto ja Ahokin, vaan ei näin sanapaljosti, murrepohjan kertovaan kieleen kätkien, kuin tämä Heidi Jaatinen (s. 1968) Suvannossa, Koski-romaanin jatkossa. Ääneen puhutussa kielessä, dialogissa, murretta ei silloin enää huoli käyttää.
Kirjamurikoita kumpikin, jopa paksumpia kuin Päätalon kirjat! Kun kerronnan lopussa eletään vasta vuotta 1927, on varmaan Suvannollekin tuleva jatko.
Mukana aion pysyä, nyt kun olen sisään kamppaillut ja sisään päässyt ihmetellen hiljaisuutta kirjan ympärillä: miten vähän tätä mediassa, kirjablogeissakin käsitelty. Tai oikeastaan kummakos tuo: vaatii paneutumista Suvanto – totta vie! Ja aikaa. Minultakin kului kuukaudenpäivät kahdeksassa sadassa sivussa, koska katsoin, ettei kolmeakymmentäkään sivua sovi päivässä lukea, muuten ei ennätä nähdä ja todeta muuta kuin tapahtumien kulun. Kumminkin kun kirjailijan kuvailutaito minusta tässä olennaista. Ihan niin kuin alussa mainitulla alastalolaisella. Pääsikös Volterkaan heti suureen suosioon!
”Mihin Tuure oli jäänyt? Jäljellä kelmeä silppukuu, loppukuun hankala nihkeys.
Hapuilua sylin pajukossa, sykerryksissä, kumartuneena puoleensa. Samoilu, elämä, vaihtokauppa, vaihtaa viileä kuumaan ja päinvastoin, armottomuus vihmaan, jäähyväiset loistoon, tulla itselliseksi.
Samoilla pajuihollaan hamuilla, hamuilla korennolla, virvoittua.”