Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Avioliitto, äidinrakkaus, ystävyys, koti-ikävä. Kaikista näistä tärkeistä asioista puhuu Stefan Mosterin uusi kirja. Suuria asioita, joista on taiteen nimissä luotu jos jonkinlaisia koukeroita. Mutta Suurlähettilään vaimo -romaanin tapa käsitellä niitä on hillitty, tyylikäs, taloudellinen – aivan niin kuin nimihenkilöllekin vain sopii; tämä Oda-niminen nainen mainitseekin jossain kohdassa, että jos hän ei suurlähettilään puolisona ole muuta oppinut, niin ainakin hillitsemään itsensä.
Odan mies Robert toimii Saksan suurlähettiläänä jossain merellisessä kaupungissa, joka ihan pian selviää Helsingiksi. Odan tehtävänä on siis edustaa miehensä rinnalla, osallistua kaikenlaisiin tilaisuuksiin ja kissanristiäisiin, hymyillä ystävällisesti ja vastata aina samoihin kysymyksiin. Heidän elämällään on kuitenkin synkkä kääntöpuoli: pariskunnalla on saksalaisessa hoitolaitoksessa elävä vaikeasti vammainen Felix-poika, joka ei opi koskaan puhumaan, istumaan, syömään.
Oda suree ja kaipaa poikaansa ja lähettää tälle säännöllisesti äänikirjeitä, mutta Robertin on ollut vaikeampi hyväksyä sitä, ettei poika kehity eikä hänestä voi olla koskaan perinteisellä isällisellä tavalla ylpeä. Kuin sattuman kautta Oda tutustuu Suomenlahden kalastaja Klausiin, punapipoiseen vanhaan mieheen, joka on saanut alkunsa pohjoissuomalaisen naisen suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Tämän epäsuhtaisen parin välille kehittyy syvä ystävyys. Kun Oda saa kauhukseen kuulla, että Felix-poika on sokeutumassa, hän päättää, että tämän tulee vielä saada nähdä Suomenlahden jää, aurinko ja taivas, ja suunnitelman toteuttamiseen hän tarvitsee Klausia. Näiden henkilöiden lisäksi kirjassa on vielä salaperäinen minäkertoja, saksalaisen kirjaston kirjastonhoitaja, jonka osuus tarinassa avautuu vasta aivan lopussa.
Pidin kovasti Mosterin edellisestä kirjasta Rakkaat toisilleen (2013), joten tartuin melko suurin odotuksin tähän teokseen, eikä se niitä pettänyt. Kirjan kieli on ilmavaa kuin kuvakudos, se on näennäisestä viileydestään huolimatta hyvin latautunutta ja aistillistakin. Etenkin Helsingin maisema tuntuu olevan käsinkosketeltavasti läsnä, mitä varmaankin edistää se, että Moster on jo kauan asunut Suomessa. Pienen pohjoisen maan kulttuuria ei kuitenkaan kaunistella, sillä ainakin Odalla on jatkuvasti ikävä ja kaipaus johonkin, eniten tietysti poikansa luo, sillä muuta kotiseutua hänellä ei tunnu olevan.
Kaunis kirja siis, ja monella tavoin mielenkiintoinen.
