Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar : Runoja jumalatar Inannalle

Enheduanna, ylipapitar, runoilija ja maailman ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjailija, eli yli 4200 vuotta sitten Mesopotamiassa Urin kaupungissa, nykyisen Irakin alueella. Hänen taustansa on sikäli mielenkiintoinen, että hänet oli vihitty kuunjumala Nannan papittareksi, mutta hänen runonsa sen sijaan ylistävät ja nostavat jumalatar Inannan kaikkien muiden jumalien yläpuolelle. Tiedämme Enheduannasta myös sen, että hän oli maineikkaan hallitsijan Sargon Akkadialaisen tytär, joskaan ei ole aivan varmaa oliko tämä isä–tytär-suhde biologinen vaiko sittenkin kuvaannollinen.

Minna Ronkaisen englannista kääntämät runot, tai oikeastaan hymnit, ilmestyvät nyt ensi kertaa suomeksi ja sisältävät Enheduannan kolme pitää runoelmaa Inanna ja Ebih, Suurisydämisin valtiatar ja Inannan ylistys. Heti ensimmäisestä runosta asti on selvää, ettei Inanna taida olla mikään lempeä neitokainen. Ensimmäisessä runossa Inanna käy niin raivoisaan taistoon Ebih-vuorta vastaan, että minun piti aivan tarkistaa, että mikäköhän jumalatar tämä Inanna taas olikaan ja niinhän se olikin, hän on sodan ja seksuaalisen rakkauden jumalatar. Alla oleva ote runosta Suurisydäminen valtiatar kertoo paljon Inannan voimasta.

herjaavan kätensä ojennuksella
hän murskaa vuoren roskaksi
levitellen jätteitä aamunkoitosta pimeään saakka
hän paiskoo mahtavilla kivillä
ja vuori murenee
saviastian lailla
vallallaan hän sulattaa vuoren
vadilliseksi lampaanrasvaa

Hän on Inanna
Onnen Kantaja
jonka riuska käsky
tikari kädessä annettu
levittää kirkkautta kautta maan

Tällaista lukiessa on mielenkiintoista pohtia runon juuria, kenties runossa heijastuu muinaisten sumerilaisten uskomukset tulivuorien toiminnasta? Ylipäätään ajatus, että lukee jonkun niin kauan sitten eläneen kirjoituksia ja ajatuksia on kiehtova. Enheduanna ja hänen jumalattarensa edustavat kadonnutta maailmaa, ja sitä koskettavampaa on lukea palavasta rakkaudesta tätä jo ajat sitten unohtunutta jumalatarta kohtaan.

Kokoelman toinen runo keskittyy ylistämään Inannaa, mutta kolmas runo on siitä mielenkiintoinen, että se hieman avaa myös Enheduannan omaa elämää. Hän rukoilee jumalattareltaan apua, sillä Urin kaupungin hallitsija Lugalanne on väkivaltaisesti syrjäyttänyt hänet ylipapittaren asemastaan. Mitä lienee näiden tapahtumien taustalla olikaan, Enheduannan kannalta tarina päättyy kuitenkin onnellisesti ja hän pääsee takaisin asemaansa. Enheduannan runot ovat kirjallisuuden historiassa ensimmäinen kuvaus yksilön tunteista ja sisäisestä maailmasta ja vaikka en runoudesta hirveästi ymmärrä, niin Enheduannan tunteet todellakin välittyvät vuosituhansien takaa nykylukijan kotisohvalle.

Tästä saa tietysti antaa kiitoksen myös kääntäjä Minna Ronkaiselle, jonka käännöstyö ei varmasti ole ollut helppo. Ronkaisen käännöstyö puolestaan perustuu Betty de Songh Meadorin tekemälle työlle, joka on kääntänyt tekstit englanniksi alkuperäisistä nuolenpääkirjoituksista. Meadorin alkuperäisessä kirjassa on nähtävästi ollut varsin runsaasti alaviitteitä ja tietoa Inanna-jumalattaren palvonnasta ja sumerilaisen uskonnon riiteistä näin yleensä. Ronkainen on omien sanojensa mukaan karsinut alaviitteitä reippaalla kädellä, mikä on oikeastaan aika sääli. Runot nimittäin herättävät paljon kysymyksiä ja harmittaa, että Ronkaisen kirjassa ei ole mitään sen syvällisempää taustoitusta sumerilaiseen kulttuuriin.

Eräs kohta jäi myös mietityttämään, eli kohta runossa Inanna ja Ebih, jossa puhutaan ”teräksenkylmästä kirveestä”. Jäin miettimään mikäköhän on ollut alkuperäinen ilmaisu, sillä ensimmäiset kokeilut teräksen parissa taisivat tapahtua vasta muutama vuosisata Enheduannan jälkeen Anatoliassa, tai näin ainakin Wikipedia väittää. Joka tapauksessa, en olisi pistänyt pahakseni jonkinlaista jälkikatsausta, jossa Ronkainen olisi valottanut käännöstyötään ja sen yksityiskohtia. Kun puhutaan näinkin vanhasta alkuperäistekstistä, itse käännöstyöstä lukeminen olisi varmasti jo itsessään todella mielenkiintoista!

Suurisydämisin valtiatar on joka tapauksessa ehdottomasti mielenkiintoista ja jopa koskettavaa luettavaa. Vaikka ei olisi mikään runojen suurkuluttaja, niin tähän kannattaa tarttua jo tekstin historiallisen merkityksen vuoksi. Suosittelen!