Olipa mielenkiintoinen sukellus monelle arkivieraisiin paikkoihin: vankilaan ja oikeussaliin. Ihan sisätiloihin: millaista siellä on ja mitä siellä tapahtuu.
Minulle kumpikin paikka on tuttu, vaikka olenkin pysytellyt lain paremmalla puolen. Totuuden kertaus ei silti pahasta. Päinvastoin.
Karua meininkiähän se.
Kaksi lapsuuden kaverusta kohtaavat uudelleen aikuisina mitä hätkähdyttävimmissä paikoissa ja tilanteissa: Ensin oikeussalissa, missä Joonas on syytettynä isänsä taposta ja Mikko täydentämässä oikeustieteellisen opintojaan. Lopuksi kirkossa, kun tappajasta on tullut pappi, lohdutettavasta lohduttaja, ja lakimiehestä on tullut kavaltaja, lohduttajasta lohdutettava.
” – Voit kertoa minulle kaiken luottamuksellisesti. Tämä on sielunhoidollinen keskustelu.
– Tiedän, tiedän.”
Tero Seppänen on kirjoittanut toisen kirjansa, romaanin Suruttomat urut, Syöksyvirtauksia-pakinakokoelman jälkeen. Nyt rakenteeltaan ehyen: aikatasojen – lapsuus, nuoruus, aikuisuus – limittely on taiten koottu, mikä miellytti mieltäni, antoi askaretta aivoille, piti valppaana mukana pysyäkseni.
Lapsuuden kuvaukset seikkailuineen näyttävät, miten hyvin Mikko osaa asettua kiusatun Joonaksen puolelle, lohduttaa; pojat toisiaan ymmärtävät, läheistyvät. Vaikkakin: ”Joonas on laiha ruipelo ja häntä aletaan kiusata heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen. Ei minusta ole vastustamaan kiusaajia, mutta en mene siihen mukaan.”
Ja kas, siinä samalla lukijana voin jo helisytellä empatia-avaimia, iloita pääsystä poikien sisimpiin aatoksiin.
Asian hallinnasta ei epäilystäkään, kyllä poliisi ja juristi Seppänen alansa hallitsee. Onneksi Syöksyvirtauksista tuttua ilkikurisuutta ja virkamiehen leipääntymistä on hyppysellinen mausteeksi kerrontaan jäänyt.
Asiat järjestyvät, vaikka kuinka toivotonta olisi, kun jaksaa kahlata mielensä syövereissä ja antaa ajan kulua.
Hieno selviytymistarina tämä on. Niin kirjailijalta kuin kirjan henkilöiltä. Ilkikurisesti sanottuna. Ja vielä kirjan nimestäkin lohkaisen: voi tarkoittaa myös saunan kiuasta.