Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sen kyllä tiijän, että minä en ole kenellekkään katteellinen. Eikä minua kukaan kadehdi. Mittään en ole saanut mutta mittään en tarvihe.
Näin toteaa Timppa, joka äkkiseltään arvioiden näyttäisi olevan tarinan kahdesta veljeksestä se heikompi, epäonnistunut. Timpan työhommat ja bisnekset ovat olleet epävarmoja, on konkursseja, juomista, aviokriisejä ja eroja. Koulunkäynti oli jäänyt keskikouluun. Toisen veljeksen, Jukan elämä sitä vastoin näyttää päällisin puolin varsin mallikkaalta. Hänellä on akateeminen loppututkinto, työ arkkitehti-muotoilijana. On iso ja hieno omakotitalo meren rannalla, vaimo ja yksi lapsi. Mutta kumpi on elämäänsä tyytyväisempi?
Kun isä kuolee, Jukka lunastaa Timpan osuuden kotitalosta ja palaa pitkästä aikaa kotiseudulle. Kotitalo, lapsuuden ympäristö ja ihmiset herättävät Jukassa muistoja ja saavat hänet perkaamaan elämäänsä ja itseään. Millainen lapsuus oli? Mitä kaikkea pitäisi nyt vielä saada, tehdä ja ennen kaikkea millainen itse olla, jotta olisi onnellinen? Arkkitehtinä hän osaa rakentaa hyviä ja turvallisia taloja, mutta osaako oman perheen sisäisiä rakenteita?
Miten osaisi olla parempi isä, sellainen kuin Timppa? Jukan ainoa lapsi Lumi on muuttanut Japaniin, välit on poikki. Lumi on ne katkaissut, koska keskinäinen sanasota eteni lyömiseen asti. Moni on varmaan mielessään vannonut, ettei tule omia lapsiaan kasvattamaan vanhempiensa tavalla. Ei ainakaan lyö omaa lastaan, jos oma isä tai äiti on lyönyt. Niin ajatteli myös Jukka, hän ei ainakaan lyö. Mutta niin vain kävi. Hän kokee nyt: ”samalainen paska oon itse.”
Jukan mielestä Timppa on isänä onnistunut, Timpan lapset ja lapsenlapsi arvostavat ja rakastavat häntä, sen näkee. Tähän Timppa sanoo:
”No joo. Varmaankin. Ne tietää, että minä annan aina anteeksi. Minulla ei ole muuhun varaa.”
Hyvä romaani saa katseen kääntymään lukijaan itseensä, omiin asenteisiin ja elämäntapaan. Ja juuri näin tekee Surutalo. Mitä me muistamme kun muistamme oman lapsuutemme. Kumpi muistaa oikein: minä vai veljeni? Surutalon Jukka muistaa isän lyöneen häntä ja yrittää nyt ymmärtää, miksi. Oliko sota syyllinen vai kyvyttömyys puhua? Äidin kuolemastakaan isä ei osannut kuin töksäyttää, että äiti on kuollut. Ei siitä sen enempää, vaikka kymmenvuotias Jukka olisi tarvinnut isän läsnäoloa myös lohduttajana. Isä oli sodassa vammautunut, puujalkainen. Jukka kysyy Timpalta, kertoiko isä koskaan haavoittumisestaan, tunnistiko isä oman katkeruutensa.
Timppa sanoo, ettei siitä kummemmin rupateltu, mutta ”kai se vähän sapettaa. 23-vuotias mies. Elämä eessä ja jalaka takana.”
Mutta oliko isä väkivaltainen? Timpan mielestä ei, eikä lyönyt, vaan ”Pientä huiskimista nyt sattuu. Paremmissakin perheissä.” Veljesten keskustelu on hieno kuvaus siitä, miten eri tavalla saman asian voi muistaa.
Sydämen sivistys ja viisaus eivät lisäänny opiskelemalla, ei materiaalisen vaurauden kautta. Niitä ei parhainkaan kotitausta automaattisesti siirrä perilliselleen. Ihmiset ovat ihmisarvoisia olkoot syntyisin syrjäseuduilta ja köyhistä oloista tai maalikylien hienoista piireistä. Vielä opiskeluaikoinaan Jukan piti peitellä, että oli jalkapuolen puusepän poika, jonka kotona oli ulkohuussi ja ruokapöydässä ankeat eväät. Alemmuuden ja häpeän tunteet vaivasivat silloin ja vielä menestyneenä arkkitehtinäkin. Tarinan myötä herää toivo, että Jukka kasvaa irti näistä tunteista ja että hän vielä kuusikymppisenäkin pystyy hankkimaan onnellisemman lapsuuden.
Kirja päättyy Jukan kirjeeseen Lumille. Sen olisin jättänyt lukijan kuviteltavaksi, se kun tuntui liian teko-onnelliselta lopulta. Muuten Surutalo on kerta kaikkiaan hieno kirja. Lupsakka, rönkämäinen kieli, onnistunut murteen käyttö, tarina – kaikki. Matti Röngän paras kirja!