Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Totuttelen ajatukseen poissaolon läsnäolosta. Kuoleman tyhjyys, nothingness, on rangaistukseni, se että joudun sietämään itseäni ja kohtaamaan oman syyllisyyteni ja häpeäni joka päivä, joka yö, joka hetki.”
Katriina Huttunen on maineikas ja lahjakas pohjoismaisen kirjallisuuden kääntäjä: Karl-Ove Knausgård, Jussi Adler-Olsen, Kim Leine, Anne B. Ragde – siinä vain pieni osa niistä, joiden tuotantoa hän on suomentanut. Surun istukka on hänen esikoisteoksensa kirjailijana.
Se ei välttämättä ole helppo kirja. Se kertoo ajasta, jolloin kirjoittajan elämä kääntyi peruuttamattomasti nurin: hänen 26-vuotias tyttärensä teki itsemurhan kesällä 2016, ja Surun istukka kertoo sen jälkeisestä ajasta, ajasta jolloin mikään ei enää ollut entisellään. Sen sisältämä surun vyöry on melkein liian intensiivistä lukeakin, mutta lukijalla on mahdollisuus sulkea kirja ja koettaa ajatella jotain muuta, kun taas kirjoittaja ei pääse mihinkään pakoon tuskaansa ja ennen kaikkea syyllisyyttään. Hän saattaa syyttää tyttärensä kuolemasta mielenterveyshoidon instituutioita, jotka eivät tehneet muuta kuin syytivät erilaisia mielialalääkkeitä masennuksen hoitoon ja apteekkia, joka toimitti ilmeisesti mitään kyselemättä ne kymmenet ja taas kymmenet tabletit ja kapselit. Mutta ennen muuta hän syyttää itseään. ”Se hullu suomentaja jonka lapsi on tehnyt itsemurhan. Kaikkien epäonnistuneiden äitien äiti”, hän kirjoittaa.
Huttunen ei kaunistele tunteitaan, ei silottele, ei yritä olla kenellekään mieliksi. Ihmiset ympäriltä katoavat yksi toisensa jälkeen. Harvat aidon tuntuiset kohtaamiset syntyvät Hietaniemen kolumbaariossa, uurnaholvissa, jossa muutkin käyvät suremassa rakkaitaan.
Surun istukka -kirjan tunnelmaa, tematiikkaa tai välillä ronskiksikin yltyvää kieltä ei voi oikein arvostella, se on niin aidosti surullista ja tuskaista, etten oikein osaa erottaa kirjan arvostelemista kirjailijan elämän arvostelemisesta. Jokainen, jolla on lapsia, tai edes ylipäänsä läheisiä, rakkaita ihmisiä, voi vain yrittää kuvitella Huttusen tilannetta. Jos uskaltaa. Tämä kirja kannattaa kuitenkin lukea – jos uskaltaa, niin raadollisesti vereslihalla sen kirjoittaja on. – Katriina Huttunen siteeraa tekstissään usein muita kirjailijoita ja filosofeja, mutta minulle tuli mieleen yksi ainoa sitaatti Eeva-Liisa Mannerilta: ”Jos suru savuaisi / maa peittyisi savuun.”
