Chimamanda Ngozi Adichie: Surumerkintöjä

Chimamanda Ngozi Adichien isä kuoli koronapandemian aikaan vuonna 2020. Surumerkintöjä on pitkä essee siitä, miltä äkillinen menetys ja kaiken peittävä suru tuntuu.

Isän kuolema tulee yllätyksenä. 9. kesäkuuta Adichie keskustelee isänsä kanssa videopuhelussa ja lopettaa puhelun lyhyeen, jotta väsyneeltä vaikuttava isä saa levätä. Seuraavana päivänä isä on poissa. ”Miten nopeasti elämäni onkaan muuttunut, ja miten armoton tämä muutos onkaan, ja silti minä sopeudun niin hitaasti.”

Adichie kuvaa surun fyysisyyttä, miten se ravistelee mieltä ja ruumista perustuksia myöten. Surun lisäksi tulevat tietysti kaikki järjestelyt, joita vaikeuttaa suvun hajaantuminen maailmalle. Osa on Yhdysvalloissa, kuten Adichie itse, joku Englannissa ja loput eri paikoissa Nigeriassa. Koronapandemia on sulkenut lentoliikenteen, mikä vaikeuttaa hautajaisjärjestelyjä.

Surumerkintöjä on läpeensä henkilökohtainen teos. Adichie muistelee isäänsä ja sitä, mitä kaikkea tämä hänelle merkitsi. Isä oli patriarkka, mutta myös todella lämmin ja ystävällinen ihminen; yhteys igbokulttuuriin ja Nigeriaan, mutta myös kannustaja maailmalle lähtemisessä. Tekstistä käy hyvin ilmi, miten tärkeä hahmo isä on Adichien elämässä ollut. Ei siis ihme, että äkillinen kuolema tuntuu hurjalta, vaikka isä kunnioitettavaan 88 vuoden ikään ehtikin.

Tämän kirjan kohdalla täytyy ilahtuneena todeta, että kirjaa myydään varsin kohtuullisen hintaan. Édouard Louisin oivallisten ja yhtä lailla esseemittaisten kirjojen kohdalla olen vähän kauhistellut teosten hinnoittelemista romaanien hintaiseksi. Se tuntuu väärältä. Tämän kovin pienen kirjan – 91 pienikokoista sivua, äänikirjana vain puolitoista tuntia – saa kaupasta alle 15 eurolla, mikä on minusta jo tolkullisempi hinta.

Cristina Sandu on tehnyt siivoa työtä suomennoksen parissa. Surumerkintöjä on mainio pieni teos surun kohtaamisesta. Itse surua kokeneille se on varmasti lohdullista vertaistukea, muuten se on kaunis pieni tunnelmapala tunteellisen aiheen äärellä.