Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kuuluisa konserttipianisti herra Ryder saapuu kaupunkiin ja kirjautuu hotelliin. Heti alusta alkaen hän tapaa omituisia, höpöttäviä tyyppejä, jotka jakavat hänen kanssaan synkimmät salaisuutensa. Jokaisella on hänelle kaino pyyntö, joka ajan mittaan muuttuu äkeäksi vaatimukseksi. Herra Ryderilla on koko ajan kiire, ja hänen on vaikea päästä tärkeisiin tapaamisiin. Hänen tielleen ilmaantuu esteitä, kokonaisia muureja, ja hän joutuu pettämään lupauksiaan yksi toisensa jälkeen. Tekisi mieleni sanoa, että Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti on kafkamainen teos, mutta en sano, vaan sanon unenomainen.
Kazuo Ishiguro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017, ja hän kuuluu palkinnon nuorennusleikkaukseen ja muutokseen. Ennen Ishiguroa palkintoa oli likipäin mahdotonta saada, jos tuotantoon kuului scifiä tai fantasiaa, ellei kirjailija ollut kotoisin Etelä-Amerikasta ja teokset pystyi niputtamaan maagisen realismin alle.
Melkein kaikissa Ishiguron romaaneissa käsitellään muistia ja muistamista, ja erityisesti väärin muistamista. Etenkin Menneen maailman maalarissa (suom. 1988) sekä hänen tuoreimmassa teoksessaan Haudattu jättiläinen (2015) nämä teemat ovat vahvasti läsnä. Surullisessa pianistissa on samankaltaista unenomaisuutta kuin hänen teoksessaan Me orvot (suom. 2002), mutta vielä vahvempana. Voisi sanoa, että unenomaisuus on Ishigurolle luonteenomainen tapa kirjoittaa, ja hän luiskahtaa sinne vaistomaisesti. Surullisessa pianistissa hän ei ole antanut minkään estää itseään.
Mukana ovat kaikki unen peruselementit kuten reittien unohtaminen, tuttuihin paikkoihin päätyminen mutkan kautta, katoilevat ihmiset, yllättäen ilmestyvät esineet ja lapsuudenystävät, erittäin kapeat kujat, synkät yöt ja autiot kaupungit, ja tietysti myös joudutaan hienostokemuihin kylpytakki päällä.
Välistä tarina muistuttaa kauhu- tai jännityskertomusta, tai ahdistavaa painajaista. Ishiguro osaa luoda vieraantuneen, omituisen tunnelman. Herra Ryder joutuu niin outoihin, noloihin ja vaivaannuttaviin tilanteisiin, että tarinan absurdius alkaa jo huvittaa. Lännenelokuvan henkilöt sekoittuvat tieteiselokuvaan, ja pikkupoika harmittelee heikkoja kaakelointitaitojaan. Herra Ryderin väsymys tarttuu lukijaankin, ja teos onkin mitä passeleinta iltalukemista, koska lukija voi tyytyväisenä sulkea silmänsä, vaikka herra Ryder ei voikaan.
Surullisen pianistin ydinajatuksena on, että herra Ryderin elämä käydään läpi toisten ihmisten kautta. Osa – ellei kaikki – teoksessa esiintyvistä henkilöistä on päähenkilön itsensä ilmentymiä eri ikäisenä. Teoksessa ei turhaan viitata Stanley Kubrickin 2001 : Avaruusseikkailuun, jonka lopussa tohtori Bowman saapuu tilaan, jossa hän näkee itsensä sekä juuri saapuneena astronauttina että vanhana, kuolemansairaana miehenä. Menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä myös Surullisessa pianistissa.
Ishiguro ei maalaile, eikä päästele ilmoille tyhjänpäiväisyyksiä, ellei se sitten palvele kokonaisuutta. Lauseet ovat selkeitä ja harkittuja. Hyvä kirjailija on hyvä, vaikka kirjoittaisi täyttä hölynpölyä. Silti Surullinen pianisti ei ole mikään järisyttävä teos. Se on haahuilua ja poukkoilua, eikä siinä ole mitään suurempaa pointtia. Teos ei yllätä.
En ihmettele että Surullisen pianistin suomentaminen on jäänyt välistä vuonna 1995 ja se on nostettu julkaisulistalle vasta Nobelin kirjallisuuspalkinnon myötä. Harva kustantaja on halukas julkaisemaan 650-sivuista unikertomusta ennen kuin myynti on varmalla pohjalla. Tälläkin kertaa kustantaja joutuu luonnehtimaan Surullista pianistia Ishiguron pääteokseksi ja uran kirkkaimmaksi kruunuksi. Ehkei nyt kuitenkaan.