Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Veera Miljan runokokoelma Supersalanen tyttöpäiväkirja meni ohi tutkani keväällä, mutta joulukuun alussa kohdalle osunut Kalevi Jäntin palkinto nosti runokokoelman silmiini. Palkintovoittajana Milja on hyvässä seurassa: palkinnon jakoivat Eeva Turusen upea Sivistynyt ja miellyttävä ihminen ja Iida Sofia Hirvosen Radalla.
Nimi ja kansikuva täräyttävät heti täyslaidallisen tyttöyttä ja sama meno jatkuu kansien välissä. Tampereella tämä on kirjastossa luokiteltu nuortenkirjaksi, mikä suoraan sanoen hiukkasen ihmetyttää. Jotenkin esiteiniä meininki on, mutta ei tässä hetkessä, vaan tarkasteltuna jälkeen päin vuosien päästä. Minun on vähän vaikea nähdä, että 13-vuotias tyttäreni saisi tästä vielä ihan hirveästi irti. 2000-luvun alussa tyttövuosiaan viettänyt lukija sen sijaan viihtynee paremmin.
2000-luvun alussa tosiaan ollaan. WTC-tornit ja syyskuun 11. päivä ovat viitepisteenä. Muuten teos on tulvillaan salaisuuksia ja jotenkin painostavaa tunnelmaa – ei ihan sellaista vaaleanpunaista höttöä, mitä pinnan perusteella voisi kuvitella. Mutta milloinpa tyttöys olisi ollut vain helppoa, yksinkertaista ja söpöä?
Teoksen kuvaamassa tyttöydessä mielenkiintoista on runojen kertojan tietty hankaluus ja kulmikkuus. Hän on se tyttö, joka ajautuu riitoihin parhaan ystävänsä kanssa, jonka juttuihin lipsuu asioita, jotka eivät ihan välttämättä ole aivan täysin totta, ja joihin muut sitten pikkumaisesti takertuvat: ”ja niin mä käyn valehtelijan maineeseen, huolettomana suusta / putoilevaan puolitotuuteen / mä käyn valheeseen niinku mä oisin asunu siinä aina”.
Veera Miljaa kuvaillaan kustantamon esittelyssä lavarunoilijaksi; se on helppo uskoa tekstien perusteella. Teksti virtaa sujuvasti ja sen kuulee helposti päässään lausuttuna. Kirja ilmestyikin yhtä aikaa painettuna ja Miljan lukemana äänikirjana. Olisi mukava päästä kuulemaan runoilijaa livenä.
haluisin vielä huutaa miten kaikki tää oli turhaa,
miten turhaa oli kaikki kaunat ja salailu! sun päiväkirjat!
miten ne valheet läähättää aina aivan meiän kannoilla
mutta silloin suurkaupungin tunkkanen tuuli,
se tuuli nostaa hupun mun päähän ku maailman hellin käsi ja mä
nauran ja käännyn ja nauran
