Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luin hyvän kirjan.
Maalaiselämää 1970-luvulla kolmen sisaruksen tilalla. Nuorin veli Pietari elää työlle ja tiuskinnalle, vetäytyvä sisko Anja hoitaa talouden, Hannussa on taiteilijan verta, parempi hänen asuakin suomökissään hiilipiirustusten kanssa.
Niina Miettisen kieli viehättää senkin takia, että se on omaa tuttua poljentoa, täkäläistä. Siinä monella muullakin kuin helsinkiläisillä sairaanhoitajilla on miettimistä, kun Anja nuorena tyttönä valittelee, jotta runnakko on kippee.
Anja ei löydä puolisoa itselleen – mistä sinne syrjään. Olga, joka tekee Hannun isäksi, jotenkin viehättäisi, mutta se jo ajatuksenakin on pidettävä loitolla. Hannu taas ei niinkään välitä Olgasta jos ei kenestäkään, taitelu vetäisi puoleensa, sisäisen viivan metsästäminen, kynänkulun odottaminen – vaan elääkö sillä. Tai taidekoulun Kaarlossa olisi miestä hänellekin.
Emäntien potrettien piirtäminen elättäisi ja isäntien koirineen, vaan ei se tyydytä sisäistä luomisen tarvetta.
’Hän pääsisi talven yli, jos maalaisi oman kylän koirat ja hirvet ja ukot ja akat. Jatkaisi naapurikylästä, ottaisi kevään palkat.’
Niin kireälle vetää, että on omaehtoista poislähtöä vaille. Syntyy Andrei, ei helpota hevin Hannun tuskia.
Tätä rataa mennään.
Vaikka on pahaa oloa, on myös luonto, joka tarjoaa levollista taustaa, empatiaa on enemmän kuin tuskaa. Vastaavia kunnon vanhanajan romaaneja, vailla kotkotuksia ja konstailuja, ei enää juuri julkaista, niitä joissa häveliäisyys kaikesta huolimatta on läsnä: kaikkia yksityiskohtia ei kerrota; ne ymmärtää kyllä läsnäoleviksi.
Tätä ennen luin vastaavan kaltaisen: Tarja Leinosen Koti koivun alla -romaanin.
Näin rousseaulaisena olin otettu Miettisen Suopursusta: hyvä että osui käsiin.