Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Melkomoisen muhkuran, puolituhantisen sivun kirjan Turjanlinnan turjakkeesta on Panu Rajala sukulaissielustaan koonnut. Särmikäs mies on ollut Ilmari Kianto (1874-1970), pitelemätön suorastaan. Päällimmäisenä: ne naiset, ne naiset! Niistä juttua riittäisi loputtomasti, vaikka ensimmäinen kosketus naiseen, sillä tavalla kunnolla, tapahtui vasta Ilmarin ollessa jo kolmenkymmenen.
Sittemmin naisia jos velkaakin riitti!
Koti oli Suomussalmen pappilassa, missä Calamniukset asuivat. Papin poika Ilmari maailmalle päästyään vapautui ja moni asia ryöpsähti yli äyräiden. Ensimmäisenä syttyi viha kirkkoa kohtaan ja sitä kautta yhteiskunnan rajoituksia kohtaan, kaikkea mikä kahlitsi yksilön vapautta.
Pitkän elämän aikana, paria viikkoa vaille 96 vuotta, ennätti mies olla niin valkoisten kuin punaistenkin puolella, solmia Suomen ensimmäisen avoliiton, pitää kahta vakituista vaimoa, toinen omantunnon vaimo, solmia tiuhaan suhteita kodinhoitaja-sihteereihinsä, matkustella maailmalla, menettää sodassa Turjanlinnansa, maanpetoksesta syytettynä viettää vankilaelämää, käydä siviilisanasotaa toista mieltä olevien kanssa, haukkua tutut ja tuntemattomat, purkaa tuhansin sivuin sisintään. Räiskyvä, levoton persoona, joka ei voinut ymmärtää miten joku Sillanpää palkittiin nobelilla, joku putkinotkolainen sai apurahoja enemmän kuin hän, kirjailijoista ensimmäinen, Ahon, Leinon yleisestä arvostuksesta puhumattakaan.
Ja olihan Kiannolla kanttiakin puhua, kirjahistoriaan jäävää näyttöä. Kaksi romaania ylitse muun tuotannon: Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi pysyvät suomalaisen kirjallisuuden peruspilareina. Muun tuotannon vähitellen painuessa unohduksiin.
Rajalan teksti Kiannosta ja hänen elämästään on elävää ja kaihtelematonta – vai olisiko pikkuisen siloteltua kuitenkin, sillä vielä tuhmemman miehen tapaa, jos lukee Kiannon omia ’tunnustuksia’, jotka välittyvät romaanihenkilöiden kautta kuin myös päiväkirjojen.
Sitä tekniikkaa Rajala käyttääkin selvitellessään mikä mies Ilmari Kianto oli: käsittelee Kiannon lähes kirjan kuin kirjan ’itsenään kiantona’ eli vertaamalla peilaten löytää lähes jokaisen teoksen henkilögalleriasta kirjoittajan egon ja alter egon. Ja suurta egoa jos mitä Iki Kiannossa oli. Kunhan ei Trumpiakin enemmän!
Huvitti kun jo lukijana menivät kirjan ja kirjailijan naisasiat aivan solmuun ja mielessä sekaisin – miten sitten Ikillä itsellään loputtomassa naissirkuksessa!