Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suomi, Neuvostoliitto ja Britannia solmivat Moskovan välirauhaksi nimetyn aseleposopimuksen syyskuussa 1944. Lapin sota saatiin päätökseen huhtikuussa 1945. Sotavuosina talvisotaan, jatkosotaan ja Lapin sotaan oli lähtenyt noin 700 000 miestä ja naista. Sille matkalle jäi suuri joukko suomalaisia, ehjänä palasi tuskin yksikään – tuliaisina oli vähintäänkin henkisiä vammoja. Vuosikausia poikkeusoloissa elänyt, tuhoa ja kuolemaa nähnyt kansa aloitti paluun normaaliin elämään. On annettu ymmärtää, että yhtenäinen kansa kokosi voimansa ja rakensi raunioille hyvinvointi-Suomen.
Paluuta rauhaan tehtiin rajusti muuttuneessa toimintaympäristössä. Maa oli köyhtynyt sodan aikana ja moni asia oli ”kortilla”. Sodassa tuhoutuneita kaupunkeja ja kyliä piti rakentaa uudestaan. Suomella oli maksettavanaan 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset, joten teollisuutta oli pakko kehittää ja laajentaa rivakasti. Yksi suurimpia haasteita oli siirtoväen asuttaminen, kun sodassa menetettyjen alueiden väestölle oli löydyttävä uusi asuinpaikka nopeassa tahdissa.
Liittoutuneiden valvontakomissio valvoi Moskovan välirauhansopimuksen toimeenpanoa maassa tarkasti. Kirjasta käy hyvin ilmi valvontakomission laajat oikeudet puuttua Suomen asioihin. Käytännössä valvontakomissio oli Neuvostoliiton hallussa ja sen puheenjohtajana toimi Stalinin luottomies Andrei Zdanov.
Maan sisäpoliittinen tilanne oli hyvin levoton uutta suuntaa hakiessaan. Sodanaikaisen vihollisen kanssa oli nyt rakennettava rauhaa; toisaalta luottamus oli heikkoa ja neuvostomiehityksen uhka väijyi päiden yllä vieläkin. Aatteellisesti uhka ja mahdollisuus – näkökulmasta riippuen – oli myös maansisäistä, sillä SKP toimi jälleen laillisena puolueena ja sai rajan takaa myös tukea toiminnalleen. Sen sijaan sodanaikaiset toimijat saivat nyt herkästi fasistisen leiman. Lakkautettavien listalle päätyivät muun muassa Lotta Svärd -järjestö ja Suojeluskunta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti kuritti aiempaa poliittista johtoa.
Vaikka kirjassa käsitellään hyvinkin laajoja asiakokonaisuuksia, Holmila ja Mikkonen ovat mielestäni onnistuneet kirjoittamaan ne auki selkeällä ja mielenkiintoisella tavalla. Kirja tuo julki sen, miten tärkeää vaihetta maamme historiassa tuolloin elettiin ja miten paljon haasteita siihen sisältyi. Yhtä lailla tiukilla oli niin maan poliittinen johto kuin tavallinen kansakin, kun sodan jälkeen oli jälleen haettava otetta elämästä.
Kirja kannattaa lukea vaikka kertauskurssina siksi, että on kyse omasta historiastamme. Halusimme tai emme, osaa tuosta sodan jälleenrakentajien sisusta, vimmasta, pelosta ja urheudesta – siitä toivostakin – kannamme mielemme pohjalla itse kukin edelleenkin.
