Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suomen kultakausi oli minulle yksi tämän syksyn odotetuimpia kirjoja, enkä joutunut pettymään. Suomen taiteen kultakaudesta 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa on toki kirjoitettu paljon ennenkin, mutta ei tässä laajuudessa. Elina ja Mikko-Olavi Seppälä eivät käsittele vain kultakauden kuvataidetta, vaan yhtälailla myös arkkitehtuuria, kirjallisuutta, teatteria ja säveltaidetta. Kirjaa lukiessa tuleekin ajatelleeksi, että juuri näin laajasta näkökulmasta aikakautta tulisikin tarkastella. Olihan tämä sentään se aika kun kaikki nämä taiteenalat kukoistivat, ruokkivat toinen toisiaan ja yhdessä muodostivat vaikutusvaltaisen tyylisuunan jota kansallisromantiikaksi kutsutaan. Vaikka kultakausi (n. 1890-1908) ei sinänsä kauan kestänyt niin sen vaikutukset olivat syvälliset; taide monella tapaa loi tuntemamme Suomen.
Ajatus kansallisen identiteetin luomisesta taiteen keinoin on jo itsessään mielenkiintoinen. Kenties koska kontrasti nykyaikaan on niin suuri. Taiteella oli tuolloin itsestäänselvä asema yhteiskunnallisessa keskustelussa – seikka jota on vaikea kuvitella nykyään, kun taide joutuu jopa hieman puolustelemaan olemassaoloaan. Toisaalta, kyllähän nämä asiat puhututtivat myös aikanaan, taiteiden kultakausi oli myös kiihkeiden taidesotien aikaa. Jos taiteella oli selvä sivistävä ja kansallispoliittinen tehtävä, eli rakentaa kansallista identiteettiä, niin kuinka voitiin perustella taidetta joka vastusti yhteiskunnallisia hierarkioita tai moraalista arvojärjestystä? Realistisen rujo kansankuvauskaan ei myöskään monia ihastuttanut, kuten Minna Canth sai huomata. Pahimmillaan realisteja pidettiin suorastaan yhteiskuntarauhan ja yleisen järjestyksen häirikköinä!
Kirjan alkuosa erityisesti kuvaa miten tämä yhteys taiteen, vallan, aatteen ja kansan välillä syntyi, ja minkälaisia ilmenemismuotoja se eri taiteenaloilla sai. Mielenkiintoista on myös miten tuo yhteys lopulta purkautui. Politiikka alkoi vuosisadan alkupuolella hajaantumaan yhä enemmän eri ryhmien väliseksi kädenväännöksi ja niin kävi myös taiteelle. Kohtalokasta oli myös taiteen syrjään jääminen yhteiskunnallisesta keskustelusta ylipäätään. Sinänsä se oli luonnollista seurausta porvariston syrjäytymiselle vallankahvasta, olihan tämä yhteiskuntaryhmä juuri se joka ylläpiti taiteita. Ei pidä väheksyä myöskään muodin ailahtelevaisuutta, kansalliset aiheet kerta kaikkiaan eivät enää olleet suuressa huudossa.
Kirjan ensimmäinen kolmannes käsittelee yleisesittelyn lisäksi eri taiteenlajien käänteitä, ja jokainen taiteenalansa saa oman lukunsa. Sitten päästäänkin tämän kirjan pihviin. Kirjan loppuosa esittelee sata kultakauden taideteosta aikajärjestyksessä ja ottaen huomioon, että jokainen teos saa tilaa aukeaman verran, niin esittelyt ovat varsin yksityiskohtaisia. Mukana on tietysti kaikkien tuntemia klassikkoja kuten Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli, mutta moni teoksista oli ainakin itselleni vieraampia. Mainitaan vaikkapa Gunnar Berndtsonin maalaus Taiteentuntijoita Louvressa, Karl A. Tavaststjernan kovan tuomion saanut psykologinen romaani Hårda tider ja Jac Ahrenbergin suunnittelema Kajaanin kirkko. Mietinkin, että Suomen kultakausi taitaa olla yleissivistävin kirja mitä olen tänä vuonna lukenut.
Kirjan ulkoasu ansaitsee omat kehunsa. Runsaasti kuvitettu kirja on myös taitettu hyvin kauniisti ja ennen kaikkea aikakauden tyyliin sopivalla tavalla. Tässä on kirja, jota ei tee mieli laittaa lukemisen jälkeen kierrätykseen tai pohtia olisiko e-kirja sittenkin parempi valinta. Suosittelen, taiteen ystäville suorastaan pakko-ostos.
