Heinäkuun loppu 1963, Shelterin piirikunta, Länsi-Virginia. Kesäleiri. Neljä tyttöä, kaksi aikuisuuden kynnyksellä, toiset vielä lapsia. Sisaruutta, syvää ystävyyttä. Vaiettuja asioita, jaettuja salaisuuksia. Menetetty viattomuus, huumassa hyljätyt kangastossut. Buddy Carmody, pikkupoika tapahtumien tienoolla. Kuoren alle kätketty yksinäinen ahdistus, pakene, älä herätä nukkuvaa petoa, älä paljasta tuskallista totuutta. Pastori. Tiukentuva menneisyyden ote, kuin käärme kaulalle kietoutunut. Tölli, tumma lampi ja tyttö, joka oli kuin kala, tai enkeli veden äärellä. Nurkassa löydetyt kangastossut.
Jayne Anne Phillipsin proosallinen teos vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä – tai kykyä alistua, myöntää itselleen, että kaikkea lukemaansa ei aina tarvitse ymmärtää läpikotaisin, niin täynnä kielikuvia ja vaikeaselkoista symboliikkaa tämä romaani on. Jo lukukokemukseni alkuvaiheessa – ensimmäiset turhautuneisuuden tuntemukset läpikäytyäni – päätin armahtaa itseäni ja vain lukea tämän kirjan, turhia tärkeilemättä, analysoinnista ahdistumatta. Kirjailija oli nimittäin jo onnistunut saalistamaan minut; en halunnut jättää kirjaa kesken, en hyljätä sen henkilöitä sanojen sakeaan sumuun. Halusin tuntea heidät ja heidän traagisen tarinansa.
Niin todella tapahtui; henkilöt heräsivät eloon, mikään tarpeellinen ei jäänyt lukijalle epäselväksi. Teoksen tunnelma oli alusta loppuun tiivis ja oli mahdotonta olla aistimatta, että jotain väistämätöntä ja järkyttävää oli tapahtumassa. Kun lopulta päästiin tuohon pisteeseen, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Oli pelastettava pieni ystävä, lukittava peto luolaan, unohdettava ikiajoiksi.
He tekivät kauhean teon, mutta oikeutetusti. Kaipasiko joku petoa? Ei varmasti. Puhuiko joku? Se jääköön arvoitukseksi.
”Kauhea on joka enkeli.”
– Rilke : Duinon elegiat