Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Esseistinä aloittaneen Antti Hurskaisen (s. 1986) esseeteoksia on julkaistu neljä, esseitä julkaistu myös esimerkiksi Imagessa, Ylellä ja Nuoressa Voimassa. Suntio on Hurskaisen kolmas romaani.
Suntion päähenkilö Turtola työskentelee suntiona pienessä maalaisseurakunnassa. Kirjan ensimmäisessä osassa minäkertoja Turtola käy pitkiä keskusteluja esimiehensä kirkkoherra Sirénin kanssa uskosta, uskonnosta, evankelisluterilaisen kirkon nykytilasta ja kristinuskon ydinkysymyksistä. Turtola kertoo työstään ja elämästään pienen tyttärensä yksinhuoltajana. Toinen osa koostuu Turtolan kirjeistä vankilasta sekä kuvauksista vankilaelämästä.
Suntio Turtolan työ sisältää monenlaista askaretta. Hän huolehtii niin kirkon narisevien ovien öljyämisestä kuin ehtoollispikareiden asettelusta ja tiskaamisesta. Huolehtii messun jälkeisten kirkkokahvien tarjoiluista, hautajaisjärjestelyistä, kunnostaa lahonneen porraslaudan, ohjaa hautausmaalla työskentelevää TET-harjoittelijaa ja huolehtii kaadettujen hautakivien nostamisesta.
Suuren osan työpäivästä vie keskustelut kirkkoherra Sirénin kanssa, joka sanoo olevansa kirkon työntekijänä uskon ammattilainen: ”Pätevimpinä päivinä korjaan epäuskon kuin sähkömies induktiolieden kytkennän. Uskon puute kutistuu kiusalliseksi mutta väliaikaiseksi häiriöksi totuuden tiellä.”
Sirén ja Turtola keskustelevat ihmisyyden ja elämän perusteemoista: rakkaus, armo, anteeksianto, usko, toivo, syyllisyys, pelko, kuolema, ahdistus, viha… Aiheita käsitellään kristinuskon, taiteen, filosofian kautta ja puhutaan, muun muassa: Ingmar Bergmanista ja hänen elokuvistaan, Dietrich Bonhoefferista, Kiihtelysvaaran kirkkopalosta, Pirkka-Pekka Peteliuksen julkisesta anteeksipyyntönäytöksestä, Mikael Jungnerin ”toivovaisuudesta”.
Dietrich Bonhoeffer on Sirénille tuttu, Bonhoefferistä hänellä on väitöskirja tekeillä. Väitöskirjan edistyminen takkuilee, Sirén alkoholisoituu. Keskusteluista suntion kanssa Sirén tuntee saavansa apua.
Seurakuntalaiset ovat iäkkäitä, kirkko on ”hengessään kuorsaavien hallussa.” Messuihin osallistuu vain kourallinen isoäitejä. Sirenin mielestä kuulijat odottavat lantrattuna tarjoiltua saarnaa vain oman yksityisen sielunhätänsä hoidosta ei maailman hädän, ei ilmastonmuutoksesta tai luontokatastrofista. Niistä Sirén oli kuitenkin puhunut. Seurakunnan uusi työntekijä, Helsingistä muuttanut pastori Leppä sanoo, että Sirénin ilmastonmuutosta käsitellyt saarna oli nimenomaan oikea, eteni asiapohjalta eikä turvautunut temppuihin. Lepän kautta kritiikkiä saavat muun muassa kirkon toimenpiteet jäsenkadon estämiseksi. Leppä oli ennen muuttoaan sijaisena Paavalin seurakunnassa, jossa hänen mielestään ollaan valmiita laittamaan papit tekemään ”vaikka kärrynpyöriä alttarilla, jos suurella rahalla hankittu ’kontaktisparraaja’ väittää sen houkuttelevan nuoria palveluksiin”.
Turtolan viisivuotias Monika tytär sairastuu. Tytär kärsii ensin päänsäryistä, pyörtyy päiväkodissa ja joutuu sairaalaan. Sairaalassa vointi huononee ja tauti todetaan parantumattomaksi. Isä käy tyttären luona päivittäin. Kuoleman sairaan tyttären isälle ehdotetaan keskustelua sairaalapapin kanssa. Siitä ei Turtolalle tunnu olevan apua, sillä papin puheet lapsen kuolemaan valmistautumisesta ja surutyön suorittamisesta tuntuvat vieraalta. Turtolan mielestä ”suru ei ole rakennusprojekti, jonka valmistuttua saan ajastaa lattialämmityksen pakkasaamuksi. Suren Monikan kohtaloa olemalla olemassa. Suren kun juon vettä, sidon kengännauhani… En kaipaa manööveriä, mikä nostaisi minut Monikan tragedian päähenkilöksi, a-luokan selviytyjäksi. Voisinkin kysyä, kun olette pappi: Mihin tässä kaikessa sijoittuu Jumala? Pidättekö kaikkivaltiasta surutöideni talkoolaisena?”
Kirjan toinen osa koostuu Turtolan vankilasta lähettämistä kirjeistä, niiden lomassa Turtolan ajatuksia ja kuvausta vankina olemisesta. Kirjeet Turtola osoittaa läheisilleen, tuttavilleen, työtovereilleen ja kuolleelle tyttärelle. Lisäksi on kirje Jumalalle, Sauli Niinistölle ja kodille.
Kirjeistä neljä lähtee Sirénille, niissä Turtola puhuu Sirénille kristittynä ja kirkon työntekijänä sekä arvostelee kirkkoa laitoksena. Varsin suorasukaisesti. Siréniä hän neuvoo lukemaan Raamattua ja säästämään ”sielunhoidollinen ylemmyytensä jollekin naiivimmalle” kuin hänelle.
”Narsismi ja neuroottisuus kulkevat käsi kädessä, Sirén. Kokemuksesi Jumalan hiljaisuudesta perustuu omaan äänekkyyteesi.”
Viimeisessä kirjeessä hän pyytää, ettei Sirén enää lähettäisi kirjeitä.
Jumalan Turtola toivoo olevan mies ja isä, mutta ei interventioita tekevä isä, vaan patsas, ”jonka ovat valta, voima ja kunnia”. Sauli Niinistölle lähettämässään kirjeessä Turtola kirjoittaa tasavallan presidentin armahdusoikeudesta, presidentti voi armahtaa tuomitun tarvitsematta perustella päätöstään. Turtola viittaa Niinistön keskusteluihin piispa Eero Huovisen kanssa, joissa Niinistö totesi: ”Olen taipuvainen ajattelemaan, että se voisi mieluummin kuulua ’ja on sieltä tuleva armahtamaan eläviä ja kuolleita”. Siis uskontunnustuksen Jumala ei tuomitsikaan vaan armahtaisi.
Turtola kärsii rikoksesta elinkautista tuomiota, mutta oliko teko tuomion arvoinen rikos vai rakkauden teko? Kirjailija ei anna vastausta, lukijalle jää sen löytäminen.
Suntiossa ei ole valmiita vastauksia, lukijan itsensä se pakottaa tutkimaan arvojaan ja käsityksiään moraalista, uskonnosta, uskosta, elämästä. Kieli on elävää, pinnalta helpon, selkeän ja konkreettisen oloista, nokkelat rinnastukset ja nopeat asiasta toiseen siirtymät kiepsauttavat, saavat pysähtymään ja ajattelemaan.
Erinomainen teos tämä on! Suosittelen varsinkin lukijalle, joka haluaa miettiä uskontoa ja sen merkitystä elämälle.